Polttava kaakkoistuuli kävi Joensuun torilla. Toinen torin mittareista näytti +38, toinen +39.
Miksi näin kuumaa, kysyi toimittaja Ilmatieteenlaitoksen hemmolta. Suurin syy on Venäjällä pitkään pysytellyt korkeapaine. Toimittaja ei hoksannut kysyä, miksi se korkeapaine nyt siellä oikeastaan pysyttelee.
Voiskohan tavallisimmat lauseet, jotka suomalainen sanoo helvetissä, olla jotain tällaisia: “En valita. Nautitaan nyt, kun kerrankin on lämmintä.”
Uskon ja etiikan suhde kiinnostaa, kuten ehkä olette huomanneet. Sitä muutamalla sanalla yritän hahmotella itselleni kirjan Vapauteen Kristus vapautti meidät (SRK 2008) herättämien ajatusten pohjalta. Voinpa muuten suositella tätä mainiota kirjaa, jossa Jorma Kiviranta selittää Paavalin Galatalaiskirjettä.
Paavalin käytyä Galatiassa sen seurakuntiin tuli judaistikristittyjä, joiden mukaan kristinuskoon kääntyneet pakanat oli ympärileikattava ja heidän oli omaksuttava juutalainen laki. Galatalaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, että kristitty on vapaa laista, koska Kristus on täyttänyt lain.
Kiviranta siteeraa aika paljon Lutheria, muun muassa selitystä Galatalaiskirjeen toisen luvun alusta:
“…Paavali antaa ymmärtää, että on olemassa kahdenlaista evankeliumin käyttöä, totuuden mukaista ja totuuden vastaista … Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistivat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä.”
Mitä voisi tarkoittaa “rakkauden uskolle antama muoto”, jota ei missään nimessä pidä asettaa vanhurskauden ehdoksi? Sitäkö, että ihmisellä ei ole korvakoruja, värjättyjä hiuksia eikä televisiota? Entä miten voi tietää, ovatko niin sanotut armoneuvot evankeliumia vaiko evankeliumiksi naamioituja isien perinnäissäädöksiä, lakia?
Galatalaiskirje tekee päivänselväksi sen, että ihminen ei voi rakentaa pelastumistaan sekä armon että tekojen varaan, ei sitten niin pienimmässäkään määrin. On valittava täysin armo tai täysin laki - ja lakia ihminen ei voi täyttää. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, Kristuksen sovituksen uskominen.
Lain noudattaminen ei siis toimi pelastustienä, vaan vanhurskauttamismielessä laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan yhtä kauas kuin taivas on maasta.
Lakia on kuitenkin syytä pohtia, sillä uskoon liittyy - tai voisiko jopa sanoa että uskon varaan rakentuu - kristityn etiikka, käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä on hyvä elämä. 1. Johanneksen kirje sanoo, että “se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään”. Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan tahto on, että teemme hyviä tekoja: “Hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto.”
Jeesus kiteytti “lain ja profeetat” rakkauden kaksoiskäskyyn ja kultaiseen sääntöön. Kun Nasaretin etiikanopettaja oli samalla “tosi Jumala tosi Jumalasta”, kiteytykset tulevat korkeimmalta kuviteltavissa olevalta auktoriteetilta, itseltään Jumalalta.
Ymmärtääkseni Jeesus määritteli noilla tiivistyksillä samalla sen, millaista tulisi olla armahdetun syntisen elämän; millaista on hyvä elämä Jumalan tarkoittamassa mielessä. Armahdetulle syntiselle hyvä elämä on sitä, että hän tekee Jumalan tahdon ja noudattaa Hänen lakiaan, ei siksi, että ansaitsisi pelastuksen, vaan siksi, koska hän tietää, että näin on oikein ja hyvä.
Miten sitten on, ilmeneekö armahdetun syntisen usko ainoastaan Jeesuksen mainitsemana lain täyttävänä rakkautena, joka toimii lähimmäisen hyväksi, vai voiko Jumala vaatia meiltä tekoja, kuuliaisuutta tai uhria niiden itsensä vuoksi, vaikka ne olisivatkin vastoin lähimmäistä? Onko kristinuskon hulluus kokonaan ristissä vai ristin lisäksi vielä etiikassa?
Tällaisia pyörii mielessä kuumana kesäiltana, jolloin kurpitsat kasvavat hyvin.
Olen kasvanut hengellisessä yhteisössä, jossa synnistä on puhuttu paljon, joskus jopa enemmän kuin armosta. Silti synti käsitteenä on jäänyt sen verran hämäräksi, että minun on syytä sitä itselleni selventää.
Usko näyttäytyy minulle kahtena ulottuvuutena. Ensinnä sillä on vertikaalinen, hengellinen, Jumala-suhteeseen liittyvä, I laintaulun (käskyt 1-3) alaan kuuluva ulottuvuus. Toiseksi uskolla on horisontaalinen, eettinen ulottuvuus, joka liittyy siihen, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen (ja laajemmin luomakuntaan). Tästä kertoo II laintaulu (käskyt 4-10).
Vaikka teoilla ei ansaita mitään, vaan pelastuminen perustuu alusta loppuun Jumalalta tulevaan armoon, noilla kahdella on tiivis yhteys. Yhteyteen viittaa esimerkiksi Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta: silloin puhutaan teoista (Matt 25:31->). Myös Jeesuksen “hedelmistä puu tunnetaan” -kielikuva kertoo tästä yhteydestä.
Lutheri valottaa asiaa Roomalaiskirjeeseen esipuheessa: usko, armahduksen vastaanottaminen, aikaansaa sen, että ihminen täydestä sydämestään yhtyy lakiin, on täydestä sydämestä sitä mieltä, että laki on hyvää ja oikein. Se, joka vastentahtoisesti tai jotain ansaitakseen noudattaa lakia, on lain alla ja joutunut erilleen Kristuksesta.
Vertikaalisessa mielessä synti merkitsee epäuskoa, synneistä suurinta, sitä, ettei usko Jeesuksen sovitukseen, sitä, ettei voi yhtyä uskontunnustukseen, sitä, että antaa sydämessään tilaa muille jumalille, sitä, että turvautuu johonkin muuhun kuin Jumalaan.
Horisontaalisessa mielessä synti on lähimmäisen vahingoittamista tai laiminlyömistä. Tästä puhuu Elihu Jobille: “Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.” (Job 35:8)
Onko tässä synti -käsitteen koko käyttöala?
Jos on, niin yhteisöllisten normien rikkomista - jos se ei vahingoita lähimmäistä - ei pitäisi sanoa synniksi vaan esimerkiksi normirikkeeksi. Sillä jos synnin ajatellaan olevan sydämen luopumista Jumalasta ja synniksi sanotaan yhteisöllisen normin rikkomista, silloin yhteisö korotetaan Jumalan asemaan. Uskovainen tai uskovaisten joukko ei kuitenkaan itsessään ole valkeus, vaikka hän tai he todistavat valkeudesta. Valkeus on Sana, Kristus.
Usko horisontaalisessa mielessä voi hahmottua joko kokoelmana sääntöjä - käytän ystäväni määritelmää “tunnustususko” - tai sitten olemassaolon tapana - ystäväni sanoisi “eksistenssiusko”. Puhuisiko Paavali tässä yhteydessä heikosta ja vahvasta uskosta, sitä en osaa sanoa.
Jakoa ystäväni havainnollisti juuri Paavalin avulla: kristittyjä vainonnut Saulus tarsolainen edusti tunnustususkoa, Kristuksen seuraajaksi kääntynyt Paulus, joka oli “kaikille kaikkea” pelastaakseen edes muutamia, puolestaan eksistenssiuskoa. Äärimmilleen Paavali vie eksistenssiuskonsa sanoessaan, että “kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä” (Room 14:23).
Hieman karrikoiden: Tunnustususkovalle synti on vääriä tekoja, sanoja tai ajatuksia, ja oikein uskominen edellyttää (myös) tiettyjen ulkoisten tunnusmerkkien (kuten ympärileikkaus) täyttämistä. Eksistenssiuskovalle synti on sitä, että sydän etsii jotain muuta kuin Jumalaa ja hänen tahtoaan. Edelliselle synnin välttäminen on väärien asioiden välttämistä, jälkimmäiselle lähimmäisen parhaan etsimistä. Edellinen näyttäytyy passiivisena kieltäytymisenä, jälkimmäinen aktiivisena toimintana.
Tunnustususko/eksistenssiusko -asetelmaa valaissee kohta, jossa Jeesus poimi tähkäpäitä sapattina (Mark 2:23->). Jeesus, synnitön, osoitti tempullaan, ettei perinnäissäädöksien rikkominen ole sitä, mitä sanotaan synniksi, ei, vaikka fariseukset siihen loukkaantuivat.
Voisiko synti sanana taipua tunnustus-eksistenssi -kahtiajakoon? Toisaalla Raamatussa puhutaan laskettavissa olevista synneistä, toisaalla taas puhutaan synnistä ainesanan tapaan. Johannes Kastajan mukaan Jeesus otti pois maailman synnin, meidän jumalastaluopumisemme, ei syntejä, niitä pahoja ajatuksia ja tekoja.
Tällaisia. Älköön kukaan luulko, että luulen tietäväni näistä asioista paljoakaan. Minusta tällainen (keittiö)teologia vain on hauskaa ja ehkä hyödyllistäkin ajanvietettä.
Mitä metsä on? Wikipedia kertoo näin:
“Metsä on elinympäristö, biotooppi, joka koostuu pitkistä yleensä puurunkoisista kasveista, joiden latvuskerros muodostaa melko yhtenäisen peitteen ja joiden seassa esiintyy lyhyempiä kasveja muodostaen alempia kerroksia.”
METLA:n mukaan Suomen maapinta-alasta 78% on metsää. Kaikissa metsissä ei tosin just nyt kasva “pitkiä puurunkoisia kasveja”, vaan esimerkiksi horsmaa, vadelmaa, taimea tai närettä.
Metsä on enemmän kuin puiden elinympäristö. Se on enemmän kuin varpujen, sienien, lintujen, kovakuoriaisten, hirvien ynnä muiden elinympäristö.
Se on maisema ja tila, ja toki vielä paljon enemmänkin se on.
Tämäntapaisista kirjoittelen kevyehköä kesäsarjaa Maaseudun Tulevaisuuteen. Metsän peitossa ollaan ekassa jutussa, toisessa syödään pettua, kolmannessa puhutaan feminiinisestä pihlajasta. Juhannusjutussa kerrotaan tietysti koivusta.
Menkäähän ihmiset metsään. Osa meistä on jo siellä.
Kello 00.15 bussi Kaunasista kuuden tunnin matkalle kohti Varsovaa. Via Baltican tietyöt tekivät nukkumisesta kutakuinkin mahdotonta, mutta sen verran nukahdin, että ehdin nähdä unta junasta, joka kuljettaisi ihmiset tasaisesti Tallinnasta Berliiniin.
Tallinnasta ei pääse junalla oikeastaan minnekään. Riiasta pääsi vielä kymmenen vuotta sitten neljän vaihdon jälkeen Saksaan edullisesti ja hitaasti.
Hitaitakaan raideyhteyksiä Latviasta etelään ei enää ole. Ne on korvattu pitkillä busseilla, jotka on yritetty tehdä mahdollisimman mukaviksi - Eurolines muun muassa pakkosyötti matkustajan pyynnöistä huolimatta idioottimaisia amerikkalaisia musiikkivideoita koko matkan Tallinnasta Riikaan.
Junayhteyden ei tarvitsisi olla hirveän nopea. Jos juna ajaisi näin alkuun vaikka IC-vauhtia, noin 200 km/h, niin 1200 kilometrin matka Tallinnasta Varsovaan kestäisi vaihtoineen ehkä seitsemän tuntia. Siitä eteenpäin Berliiniin vähän lujempaa, reilussa kahdessa tunnissa.
Näin unta myös tunnelista, jonka kautta pääsisi Helsingistä Tallinnaan puolessa tunnissa.
Siis Helsingissä junaan kuudelta aamulla, aamiainen junassa jossain Pärnun paikkeilla. Varsovassa voisi nousta junasta ja syödä kaikessa rauhassa. Illaksi Unter der Lindenille.
Matkalta palattuani kuukkeloin hakusanalla Rail Baltica, joka kuulosti jotenkin tutulta. Wikipediassa aiheesta kerrottiin yhtä ja toista. Kustannusarvio Tallinna-Varsova -radalle on vain 3,2 miljardia euroa. En tiedä, paljonko Via Balticaan on satsattu, mutta sitä on ainakin tehty niin tolkuttoman kauan, että vähintään tuo on mahtanut mennä. Tunneli tulisi maksamaan 6-7 miljardia, joten ehkä unohdetaan se toistaiseksi.
Pro Rail Baltica -sivuilla puolestaan sanottiin, että EU:n tasolla suunnitelma on jo valmiina, vain poliittista päättäväisyyttä puuttuu. Työttömyys ja ilmasto puhuvat Rail Baltican puolesta - nyt päätöksiä, europoliitikot!
Oululaislehteen on tulossa lähipäivinä juttu vanhoillislestadiolaisesta vaikenemisesta ja pelosta. Teemaan liittyvä kohta tuli mieleen Johanneksen kirjeestä (1 Joh 4:17-18):
“Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.”
Toivon sydämestäni, ettei yksikään uskovaisen pelkäisi toisia uskovaisia. Jos olen ymmärtänyt oikein, meidän tulisi pelätä Jumalaa niin, että kartamme syntiä ja toimimme lähimmäistemme parhaaksi, erityisesti niiden lähimmäisten, jotka eivät saa itselleen oikeutta.
Lähden lomalle pariksi viikoksi. Sähköposti saattaa toimia, puhelin ja blogin kommentointi ei.
Harva poliitikko on yhtä huumorintajuinen kuin Mauri Pekkarinen. Mutta joskus hauska-Maurillakin tilannetaju pettää.
Pekkarinen esitti vapun alla Suomeen kahta uutta ydinvoimalaa. Nolla ydinvoimalaa, jota mahdollisuutta hän vielä piti syksyllä esillä, hän kuittasi sanomalla, että “sehän oli tsoukki”.
Seuraavaksi Pekkarinen pahoittelee tsoukki -sanan käyttöä. Ei siis suinkaan sitä, että hän teollisuuden ja omien etujensa takia kusettaa [”pahoittelen kusettaa -sanan käyttöä”] Suomen kansaa.
Katsoin Sosiaalifoorumissa reilu viikko sitten Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhyen dokumentin Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Filmissä ilomantsilaiset ihmiset surivat hävitettyä metsää.
Seppo ja Kovalainen tekevät hienoa työtä. He antavat sanat surulle, jolle ei Suomessa ole annettu tilaa eikä oikeutusta. Talouden kielellä ihmisten tunteet ja kokemus on mitätöity. Metsän rakastaminen ja metsästä lumoutuminen on leimattu tunteelliseksi haihatteluksi.
Metsien tuho - tai orwellilaisella uuskielellä ilmaistuna “metsänhoito” - on osa tätä elämää. Ratkaisu ei ole katsominen sinne, missä maisema vielä näyttää eheältä ja uskotteleminen, että mitään rumaa ja rujoa ei ole.
Elämä on tässä tänään, kokonaisena. Se pitää hyväksyä. Työtä pitää tehdä sen eteen, että ruma ja rujo vähenisi, ei sen eteen, että se saataisiin piiloon.
Eräs perheväkivallan uhri kertoi minulle, kuinka hän vaikeimpina aikoina pakeni yöllä metsään. Hän nojasi puuhun, halasi sitä, ja itki. Puu oli läsnä, ehkä ymmärsi tai ei ymmärtänyt - mutta ei se lyönyt, ei tuominnut eikä syyttänyt.
Taloustoimittaja/tutkija Teppo Eskelinen kirjoittaa huhtikuun Voima-lehdessä, että ympäristöystävällisen kulutustavan edistäminen esiintyy yleensä turhuuden vastustamisena. Turhuus esineellistetään ja ulkoistetaan “turhakkeisiin” kuten lehtipuhaltimeen, katumaasturiin, pullotettuun juomaveteen.
Eskelisen mukaan keskiluokassa herättää hilpeyttä ajatus siitä, että naapuri rälläisi lehtipuhaltimen kanssa.
“Kuitenkin juuri nämä samat ihmiset ovat niitä todella vaarallisia kuluttajia, normaalielämänsä aineellisesti leventänyttä keskiluokkaa. Juuri ylikuluttajat näkevät mielellään ympärillään turhakkeita, koska samalla heidän ylimitoitetut tapansa järjestää tarpeelliset asiat saavat oikeutuksen.”
Kiusallisen osuvaa.
[Oikeasti “mutku mä tarvin” on tietenkin ”mutku mä haluun”, mutta kaikki mahdolliset kielelliset kiertotiet ja defenssimekanismit on käytävä läpi, ennen kuin saavutetuista materiaalisista eduista voidaan alkaa tinkimään.]
Turhakkeiden sijaan kannattaisi etsiä normikulutuksen kohtuullistamista, mistä oli juttua (kukas sen kissan hännän…) mm. tämän päivän MT:ssa (linkin takana valitettavasti vain johdanto).
Lopuksi aihetta liippaava vastamainos.
Että yksi tulivuori voi sulkea yhden maanosan lentoliikenteen.
Että kaikki lennot eivätkään ehkä sittenkään olekaan täysin välttämättömiä kuitenkaan.
Että Euroopassa lennetään päivittäin 22 000 lentoa.
Että keskiverto-lentokone (esim. Airbus A320) painaa 75 tonnia, ja kun se kerrotaan 22 000:lla, voidaan todeta, että joka päivä Euroopassa lähetetäään yli miljoonan henkilöauton painon verran alumiinia kymmenen kilometrin korkeuteen.
Että polttoainetta kuluu 3-5 litraa/matkustaja/100km, jos kone on täynnä (lentoliikenteen oma tieto). Lento Suomesta ei-vielä-kovinkaan-kauas (1500 km) 150-paikkaisella Airbusilla hörppää 7 000-11 000 litraa uusiutumattomia luonnonvaroja. Tämän voi kertoa 22 000:lla, jos haluaa päästä kerosiinin kulutuksessa maanosan suuruusluokkaan.
Että pidän luvuista.
Että jopa ministerit voi neuvotella videoyhteyden avulla.
Että Jumala käyttää tulivuoria ja ihminen lentokoneita.