epäkuluttajan sivut

Jussi Förbom haki radiossa oikeutta ihmisille, puhui koulukiusaamisesta. Johtui ajatukset omaan koulu-uraan.

[Jos et pidä tilityksistä, nyt kannattaa vaihtaa kanavaa.]

***

Luokat 1-4: Meidän luokan Virpiä kiusattiin, nimiteltiin karkeasti, syrjittiin, ei otettu porukkaan. En tainnut olla ensimmäisenä nimittelemässä, mutta eipä ollut kanttia puolustaakaan tyttörukkaa.

Paljon terveisiä, Virpi, missä asustanetkin.

Ja anna anteeksi.

Luokat 5-6: “Jussi”, keskisuuren kyläkoulun Johtaja ja Opettaja, nosti silloin tällöin kurittomia luokkatovereitani karttakaapissa kurkusta seinälle ja antoi sitten avokämmenellä ympäri korvia.

Oppilaiden keskuudessa kiersi huhu, jonka mukaan “se on saanut kaksi varoitusta, seuraavasta varoituksesta se joutuu eroamaan”. Tietenkään tätä “kolmatta varoitusta” ei ikinä tullut, vaan “Jussi” pysyi virassaan eläkeikään asti. Mahtaako olla nykyisin opetusneuvos tai valkoisenruusunritari.

Ihanaa maaseutupitäjän konsensusta 80-luvun lopulta.

Jos olisin tuntenut mediaa yhtä hyvin kuin tunnen nyt, olisin siitä paikasta soittanut iltapäivälehdelle uutisvihjeen. Yksi lööppi - ja pikkupoikia väkivallalla hallinnut mies olisi lentänyt pellolle.

Luokat 7-9: Opettajien kanssa tulin yläasteella toimeen, mutta pari luokkakaveria terrorisoi minua menestyksellisesti. Puhuivat osoittelevasti pahaa viiteryhmästäni. Kuitenkin niin, ettei pilkka osunut suoraan minuun. En voinut puolustautua.

En usko, että opettajat tai toiset luokkatoverit huomasivat mitään kummallista. Kunhan pinnailin milloin mistäkin tekosyystä. Mutta nuo pari tyyppiä taatusti huomasivat, miten he saivat niskani punottamaan.

Ihan pikkujuttu noin faktisesti tarkasteltuna. Mutta se, miltä se tuntui, löi leimansa koko yläasteajalle. Jätti niinsanoakseni paskanmaun suuhun.

***

Ajattelin, että en voi kertoa että minua kiusataan. Miksi? Miksi vielä pari vuotta sitten kirjoitin näistä asioista erääseen lehteen nimimerkillä enkä nimellä? Miksi käytin äsken sanaa “viiteryhmä” enkä sanonut suoraan, että “meitä lessujahan ne morkkas”?

Häpeän takia. Ajattelin, että kiusatuksi tuleminen on häpeällistä.

Juuri tätä kiusaaja tietenkin toivoo. Juuri niin kiusaaja saa uhrin otteeseensa, polkee hänet maahan ja pahimmassa tapauksessa tuhoaa hänen psyykensä ja koko elämänsä.

Toiseksi ajattelin, että kiusaaminen ei ole riittävän vakavaa. Mutta sitä se on aina.

Lapselta puuttuu perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Lapsen mieltä voi hallita jokin tunne, se saattaa vyöryä lapsen ylitse niin, ettei hän näe sen alta mitään.

Löytääkseen lapsen tunteet aikuisen on kuunneltava lasta hyvin herkällä korvalla. Aikuinen voi auttaa lasta käsittämään, mistä on kysymys: ettei uhri ole syypää siihen, että häntä kiusataan ja että kiusaajat kertovat kiusaamisella omasta heikkoudestaan.

Ennen kaikkea aikuinen voi laittaan kiusaamiselle pisteen.

Missään tapauksessa lapsen tunteita ei pidä vähätellä eikä mitätöidä sanomalla “mitäs sä nyt tuosta”.

***

No niin, nyt olen aikuinen ja kaikki on hyvin, eiksjuu?

Joo - tai ei. Kyllä ne aikuisetkin toisia kiusaavat, tai me aikuiset.

Myöskään kiusatun aikuisen tunteita ei pitäisi väheksyä. Mutta niin juuri tehdään esimerkiksi silloin, kun ei kuunnella kiusatun kertomusta tapahtumista, vaan uskotaan arvostetussa asemassa olevan henkilön tulkintaa niistä.

Sitten tämä autorisoitu tulkinta, joka on kiedottu ylevään kaapuun, neuvoiksi, rakkaudeksi, välittämiseksi tai muuksi, leviää huhuina ympäriinsä. Uhrilla ole mitään mahdollisuutta puolustautua, koska eihän huhuja “ole olemassa”.

Ei ehkä ihan täysin vastaa kahdeksannen käskyn henkeä.

Erityisen pahalta tuntuu, kun kuulee perheväkivallasta. Aviomiehensä pahoinpitelemä nainen joutui kohtuuttoman taakan eteen: hän ei kestä enempää, mutta eroaminen ei tule kysymykseen. “Jumala antaa koettelemuksia”, lohdutti tuttava, “ja voimia niiden kestämiseen.”

Ei.

Väkivaltaa ei pidä hyväksyä millään verukkeella. Ellei muu auta, kamppeet kasaan, lapset autoon ja ulos väkivallan kierteestä, sanoivatpa me-tahdomme-sinulle-vain-hyvää -sukulaiset ja -tuttavat mitä tahansa.

***

Loppuun puhdistavaa musiikkia sekä muistolause: Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.

“Ilmastovouhkaajat eivät tajua, että ilmasto on muuttunut aina“, jauhoi Kirsi Virtanen tänä aamuna ja rinnasti IPCC:n ilmastoskenaariot kädestäennustamiseen ja jatkoi, että ilmastonmuutosta pidetään nykyisin opinkohtana ja virallisena totuutena eikä ollenkaan muisteta, mitä kaikkea mahtavaa ihmiskunta on saanut aikaan (kuten sen, että voidaan ennustaa tulevaa ilmastoa, kirsirakas).

Kolmevuotias kuunteli aikansa, sitten hänen katseensa kirkastui ja hän kysyi: “Onko tämä Peppi?”

Vasta silloin tajusin, mistä Kirsin ohjelmassa oli kysymys.

Heräsimme varhain, ystäväni ja minä.

Ystäväni katseli leipää, jota hänelle tarjosin, kohotti ja kurtisti kulmiaan, mutisi “goo” tai jotain sellaista, ahtoi leipää suun täyteen, säilöi sitä poskiin ja läpsytti voin tahraamilla käsillään pöytää.

Aamupalan jälkeen ohjasin ystäväni potalle. Hän osoitti sormella autoa ja kiljaisi “auto!” Puoli minuuttia myöhemmin hän nousi potalta ja toi minulle vaipan ja housut.

Ystäväni kurkisti tuolin takaa ja sanoi “POO”. Keskittyneesti hän heitti pallon, “tonne”, hän osoitti. Niistin ystäväni nenän eikä hän pitänyt siitä.

“Pam, pam, paa”, ystäväni lauloi, kurotti pöydältä lautasta, noukki lattialta jotain ja pisti sen suuhunsa, rikkoi keltaisen legolinnan julkisivun, käveli varpaillaan olohuoneesta keittiöön ja yritti mennä herättämään muita ystäviäni. Sitten hän kiipesi pöydän ääreen ja osoitti maitopurkin vasikkaa, katsoi minua ja nauroi.

Olet mielessä, sinä isä tahikka äiti, joka tämän kirjoittajan tavoin tuskailet, kun et aina osaa lastesi kanssa toimia niin kuin toimii aikuinen, vaan menetät tuolloin tällöin malttisi ja taannut milloin viisivuotiaan, milloin kaksivuotiaan tasolle. Kerron eilissäillalta rohkaisevan tapauksen, jonka perusteella en kuitenkaan, niin kernaasti kuin sen tekisinkin, voi sanoa tapauksessa esiintyvän aikuisen kasvatusotteesta mitään yleistä:

“Ilta, 3-vuotias ei halunnut sisälle. “Käveletkö ite vai kannanko?” Ei kävellyt.

Riisuin kengät, mutta sitten meteli tuntui ylittävän lain määrittelemät rajat [perheenisän ja -äidin on hyvä tietää melurajoista] ja jätin tytön vähäksi aikaa. Eteisestä kuului,  että “mää paan kumpparit jalkaan ja meeen ulos!”

1,2,3… Otin tytöltä kengät ja takin ja lakin ja kysyin, haluaako puuroa vai leipää. “Molempia!” “Pannaanko leivän päälle juustoa?” “Pannaan.” Siihen loppui itku. Loppu meni omalla painollaan.”