epäkuluttajan sivut

Mitä metsä on? Wikipedia kertoo näin:

“Metsä on elinympäristö, biotooppi, joka koostuu pitkistä yleensä puurunkoisista kasveista, joiden latvuskerros muodostaa melko yhtenäisen peitteen ja joiden seassa esiintyy lyhyempiä kasveja muodostaen alempia kerroksia.”

METLA:n mukaan Suomen maapinta-alasta 78% on metsää. Kaikissa metsissä ei tosin just nyt kasva “pitkiä puurunkoisia kasveja”, vaan esimerkiksi horsmaa, vadelmaa, taimea tai närettä.

Metsä on enemmän kuin puiden elinympäristö. Se on enemmän kuin varpujen, sienien, lintujen, kovakuoriaisten, hirvien ynnä muiden elinympäristö.

Se on maisema ja tila, ja toki vielä paljon enemmänkin se on.

Tämäntapaisista kirjoittelen kevyehköä kesäsarjaa Maaseudun Tulevaisuuteen. Metsän peitossa ollaan ekassa jutussa, toisessa syödään pettua, kolmannessa puhutaan feminiinisestä pihlajasta. Juhannusjutussa kerrotaan tietysti koivusta.

Menkäähän ihmiset metsään. Osa meistä on jo siellä.

Katsoin Sosiaalifoorumissa reilu viikko sitten Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhyen dokumentin Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Filmissä ilomantsilaiset ihmiset surivat hävitettyä metsää.

Seppo ja Kovalainen tekevät hienoa työtä. He antavat sanat surulle, jolle ei Suomessa ole annettu tilaa eikä oikeutusta. Talouden kielellä ihmisten tunteet ja kokemus on mitätöity. Metsän rakastaminen ja metsästä lumoutuminen on leimattu tunteelliseksi haihatteluksi.

Metsien tuho - tai orwellilaisella uuskielellä ilmaistuna “metsänhoito” - on osa tätä elämää. Ratkaisu ei ole katsominen sinne, missä maisema vielä näyttää eheältä ja uskotteleminen, että mitään rumaa ja rujoa ei ole.

Elämä on tässä tänään, kokonaisena. Se pitää hyväksyä. Työtä pitää tehdä sen eteen, että ruma ja rujo vähenisi, ei sen eteen, että se saataisiin piiloon.

Eräs perheväkivallan uhri kertoi minulle, kuinka hän vaikeimpina aikoina pakeni yöllä metsään. Hän nojasi puuhun, halasi sitä, ja itki. Puu oli läsnä, ehkä ymmärsi tai ei ymmärtänyt - mutta ei se lyönyt, ei tuominnut eikä syyttänyt.