epäkuluttajan sivut

Autoille on annettu maaliskuun alusta energiamerkintöjä. Jos auto päästelee kilometrillä alle 100 grammaa hiilidioksidia, se saa luokituksen A. Huonoimpaan luokkaan G joutuu yli 200 gramman päästöillä.

Jos autoja verrataan toisiinsa, osa voidaan luokitella ”vihreään” A-luokkaan. Mutta jos autoa verrataan siihen itseensä, tilanne muuttuu täysin.

Auton moottoriin syötetystä energiasta noin kaksi kolmasosaa häipyy lämpönä taivaan tuuliin. Jäljelle jäävästä energiasta osa häviää voimansiirtoon, jarrutuksiin, sähkölaitteisiin ja tyhjäkäyntiin. Auton hyötysuhteeksi jää noin 12–14 %.

Auton liikuttelun tarkoituksena on usein ihmisten siirtäminen paikasta toiseen. Taajamissa autossa matkustaa keskimäärin 1,2 henkilöä. Viidessä autossa kuudesta matkustaa siis vain yksi henkilö.

Jos 1,2 keskiverto taajama-autoilijaa painaa sata kiloa ja keskiverto taajama-auto 1400 kiloa, vain viidestoistaosa auton siirtämiseen tarvittavasta energiasta kuluu ihmisten siirtämiseen. Lopulla siirretään autoa, välinettä.

Auton 13 % hyötysuhde putoaa viidestoistaosaan eli alle prosenttiin, jos auton liikuttamisen tarkoitus on yhden ihmisen siirtäminen taajamassa. Eli yli 99 % bensiinin palamisessa vapautuneesta energiasta menee aivan muualle.

Ihmisen siirtämisen välineenä auto kuuluu aivan kiistatta energialuokkaan Ö. Eikä sekään ehkä riitä.

***

Jatkan kirjotusta, joka julkaistiin Hesarin yleisönosastolla 17.4.

Auto on yksi tärkeimmistä olemisemme kulmakivistä. Se dominoi maisemaa ja maankäyttöä, sen tarpeille on alistettu kaupunkikeskustat. Kymmenettuhannet metsä- ja peltohehtaarit on peitetty soralla ja asvaltilla auton siitä kulkea.

Auto tunkeutuu sisuksiimme silmien kautta, se tulee ainaisena taustahälynä korvista sisään. Se kulkeutuu maantiepölyn ja pienhiukkasten kautta hengitysilmaamme.

Auton kulkuväylien avulla hahmotetaan Suomi, sen avulla luokitellaan ihmiset menestyjiin ja syrjäytyjiin. Monille se ei ole kulkuväline eikä edes identiteetin jatke, vaan identiteetti itse.

Auton takia kuollaan, toiset salamannopeasti kolareissa, toiset hitaasti erilaisiin hengitystiesairauksiin ja työperäisiin vaivoihin.

Auto symboloi länsimaista kertakäyttökulttuuria ja päämäärätöntä kiirettä. Autossa aineellistuu yksilöllisyyden ihanne: auton peltien sisällä olen suojassa, siellä olen vapaa yksilö, Minä, jota varten kaikki on.

Autoistunut yhteiskunta ei ole luonnonlaki, vaan lukemattomien arvovalintojen summa. Suurin valintojen ohjaaja on tietenkin autoteollisuus, joka on esimerkiksi onnistunut luomaan hävyttömän tehottomasta polttomoottorista (vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut olemassa) standardin. Mutta samaa likaista keitosta hämmentää kaupunginvaltuutettu, kun hän vaatii viheralueen muuttamista parkkipaikaksi. Samoin ministeri, joka hommaa rahoituksen ohitustien leventämiselle, täysimääräiselle satsaukselle fossiilisten polttoaineiden lisäkäyttöön ja tulevien sukupolvien elinehtojen kaventamiseen.

***

Koska jokamiehen tie autoon on ollut pitkä, pitkä on myös tie ulos autosta. Mikään ei muutu hetkessä, mutta suunnan pitäisi olla vihdoinkin selvä: eroon yksityisautoiluun perustuvasta yhteiskunnasta. Ehkä kaikkein paras motivoija on polttoaineen hinta, sillä öljy loppuu, kiitos Herran.

Jos postmoderni merkitsee sirpaleisuutta, dekonstruktiivisttuta ja kyynisyyttä, sen aika näyttää (onneksi) olevan vähitellen ohitse. Tältä minusta näyttää - mutta seuraan hyvin satunnaisesti mediaa ja luen todella vähän kirjoja.

Sunnuntain Hesarissa Risto Volanen esitteli kolmen ajattelijan teoksia 2000-luvulta. Filosofisia tiiliskiviä ei tyhjennetä muutamalle palstalle enkä sen vuoksi voi sanoa, kuinka satunnaisia ovat esimerkiksi seuraavat poiminnat:

Volasen referoima Jürgen Habermas sanoo, että “järkeväkin käsitys voi joutua vaikeuksiin eettisen motiivin puuttuessa”. Etiikka on lisä, joka tekee tiedosta viisautta. Siksi puhummekin tietoyhteiskunnasta emmekä viisausyhteiskunnasta.

Postmoderni arvorelativismi (tai nihilismi) ei oikein toimi tilanteessa, jossa tarvitaan viisautta. Globaali muutos vaatii yhteisiä päämääriä ja päämääriin sitoutuminen tarvii tuekseen yhteisiä arvoja. Mitä nuo arvot voisivat olla?

Teologi Pauliina Kainulainen ehdottaa pyhyyden palauttamista arvoonsa. Että olisi jotakin sellaista, johon ei saa koskea, joka olisi erotettu tavanomaisesta.

Habermas jatkaa Volasen referoimana, että julkisen vallan pitäisi pysyä neutraalina, mutta “sen tulisi arvostaa myös uskonnollisia yhteisöjä niiden tarjoamien eettisten lähteiden vuoksi”.

Mutta entä jos - edelliseen postaukseen viitaten - uskonnolliset yhteisöt eivät itsekään kykene hyödyntämään niillä käytössä olevia eettisiä lähteitä? Voipa olla jopa niin, että kristillisessä yhteisössä ei keskitytäkään siihen, mitä oikea ja väärä merkitsee kristillisen etiikan kulmakiven, rakkauden kaksoiskäskyn tarkoittamassa mielessä, vaan siihen, mikä on oikeaa ja väärää yhteisön tradition valossa.

Habermas ja Jean Clair ymmärtävät, Volanen jatkaa, että “auttaakseen itseään ihminen tarvitsee sekä koossa olevan sielun että valistuksen terveen järjen”, jotka ajautuivat 1900-luvun ajaksi erilleen.

Nämä herrat ovat oikeassa. Tarvitaan valistusta ja tietoa, kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, mitä esimerkiksi maapallon ekosysteemeissä on tapahtumassa. Toiseksi on vielä ymmärrettävä, mikä elämässä on arvokasta ja säilyttämisen arvoista ja mikä on hylättävä.

Jokin vanha on jäämässä taakse, uusi on nurkan takana - tämä on kuulemma jokaisen sukupolven kokemus omasta ajastaan. Meidän vanhaa voi kutsua vaikka postmoderniksi fossiilikapitalismiksi, mutta mikä on uusi ja mihin se perustuu?

Selvää on ainakin se, mihin se ei perustu.

Toisinaan mietin, miksi ihmiset keskustelevat niin kuin keskustelevat. Kolme epäsopivaa näkökulmaa asiaan.

I Onnahtelevaa argumentaatiota

Vanha - sanokaamme kiinalainen - sananparsi sanoo, että “kun osoitat kuuta, hölmö katsoo sormeasi”. Alat keskustella asiasta, niin keskustelu siirtyykin ihmiseen, sanojaan. Aivan liian tavallinen ilmiö.

Toiseksi, jos avaat keskustelun aiheesta A, se johtaa (lähes) väistämättä aiheeseen B. Vähänkään vihertävissä keskusteluissa joku tomppeli ennen pitkää heittää ikään kuin loppukaneetiksi, että “ei tällä luomulla [tähän käy mikä tahansa vähänkään ekoiluun viittaava sana] kuitenkaan maailmaa pelasteta”. Jos puhutaan luomusta [tai mistä tahansa vähänkään ekoiluun viittaavasta], aina löytyy joku, joka luulee, että nyt puhutaankin maailman pelastamisesta.

Sama pätee joihinkin muihinkin aiheisiin. Jos puhun tupakan haitoista, joku kohta toteaa, että tupakka ei ole mitään alkoholin kiroihin verrattuna. Jos puhun siitä, että yksilön tulee ottaa vastuu tekemisistään, aina on joku, joka kuvittelee, että yksilön pitäisi ottaa harteilleen ihmiskunnan taakka. Jos puhun keskustelemisesta, joku kuitenkin luulee minun puhuvan ehkäisystä.

Kolmas hauskuus on se, että kategorinen imperatiivi käy perusteluksi joissakin asioissa, joissakin taas ei. Katsomme ehkä olevamme oikeutettuja kakkosautoon, koska “tarvitsemme sitä” ja koska “kaikki ei kuitenkaan voi ostaa kahta autoa”, mutta emme kenties katso olevamme oikeutettuja veronkiertoon, koska “mitä siitä tulisi, jos kaikki kiertäisivät veroja”.

II Keskustelemattomuutta sovinnaisuuden tähden

Filosofi, teologi ja yhteiskuntatieteilijä Terho Pursiainen kirjoittaa blogissaan näin:

“Moraalin nimissä kiellämme toisiamme tekemästä mitään, mikä vaarantaa yhteiselämän kivijalan: keskinäisen luottamuksen. Sovinnaisuuden tähden kiellämme toisiamme tekemästä mitään eri tavalla kuin kaikki muut tekevät. Kiellämme erilaisuuden sinänsä, vaikkei se olisi uhkana keskinäiselle luottamukselle. Moraalissa ja sovinnaisuudessa kieltäjät ovat samoja - kaikki muut -, kiellon kohde sama - jokainen yksi - mutta kiellon vaikutin ja peruste on erilainen. Moraali kieltää, jotta luottamus säilyisi, sovinnaisuus kieltää, jottei erilaisuus loukkaisi.”

Voi miettiä, kieltääkö keskustelun moraali vai sovinnaisuus; onko keskustelun kieltämisen päämääränä luottamuksen lisääminen vai totuttujen tapojen (ja rakenteiden) ylläpitäminen.

Tässä Pursiaisen kuolemansyntiartikkeli, josta katkelma on, kokonaisuudessaan.

[Sovellamme nyt kohdassa I esiteltyä argumentaatiotapaa: “Siinähän puhuu Pursiainen!”]

III Vallanpitäjillä on totuus

Suomalaisissa oppikirjoissa sanottiin aikanaan, että talvisota “puhkesi”. Vähän myöhemmin ehkä “maahamme hyökättiin” ja lopulta sitten “Neuvostoliitto hyökkäsi”. Historia ei ole ensi sijassa sitä, mitä on tapahtunut, vaan sitä, miten tapahtumat selitetään. Oikeus tapahtumien selittämiseen on vallanpitäjillä, voittajilla. Vähän kärjistäen: jos jokin menneisyyden tapahtuma ei sovi voittajien selitykseen, sen pahempi menneisyydelle (tai vääränlaisen menneisyyden kertojalle).

Suomalaista itsesensuuria tutkinut professori Esko Salminen sanoo, että keskustelua jarruttaa se, että niin monet toimijat, päättäjät, poliitikot ja joukkotiedotusvälineissä toimineet toimittajat, ovat vieläkin vaikutusvaltaisissa asemissa yhteiskunnassa. Jos aatteellista jälkiselvitystä ryhdyttäisiin tekemään, se osuisi nykyiseen eliittiin.

se olla pitää.

Naisia on kansalaisjärjestöissä, miehiä pörssiyhtiöiden hallituksissa; naiset muuttamassa maailmaa, miehet pitämässä valtarakenteita yllä.