epäkuluttajan sivut

Lukijaa varmasti kiinnostaa nyt ennenkaikkea fyysisen Sepon vaiheet, joita käymme, nyt kun hän on henkisesti toisaalla - vaikka, se on sanottava, henkisen Sepon poistumista ei oikeastaan kukaan edes huomannut, joten on jossain määrin epäselvää, onko mitään henkistä Seppoa ylipäänsä ollut olemassakaan - kuvaamaan harmaan eri sävyillä.

(villakoiranharmaata) Yhteiset kahvitauot tulivat tavaksi ja vähitellen kirjuri sai etunimen: Laura. Hän alkoi vierailla Sepon luona (koirat suljettiin aluksi eri huoneeseen, sitten ne piti lähettää amerikkaan, Laura sanoi nähkääs olevansa allerginen koirille), he kävivät yhdessä kävelyllä, sytyttivät iltateellä kynttilän, katsoivat liekkiin ja liekin yli, ja käsi tapaili kättä.

Sitä rataa aikansa, niin miestä, tiedättehän, viedään.

(valkeaan päin) Seppo puhui niin kuin piti puhua: “Kiitän teitä, rakkaat ystävät, omasta ja rouva Sepon puolesta. Te teitte juhlastamme juhlan.”

(kuivan betonin harmaata) “Totta kai rakastan sinua, kulta”, hän sanoi (mutta voi Seppo, sun katse harhailee!). “Kyllä, voin tulla mukaan synnytykseen”, hän sanoi (ja sä Seppo katsot lattialistaa!!).

(märän betonin harmaata) Kysymykset piinasivat Seppoa: mistä saisin rahaa lainan lyhennyksiin, miten tämä ovipumppu asennetaan, miks tuo huutaa, eikö tuo huuto koskaan lopu, oliko sun pakko kakata housuun just nyt, voisitko sää sekottaa puuroa ettei se pala pohjaan, mikset sää sekottanut sitä?

(vielä märemmän betonin harmaata) Lapset kasvoivat, aavistelivat, kyselivät, eivät saaneet kunnollista vastausta, kohauttivat olkiaan, muuttivat kotoa, kävivät kovin harvoin tapaamassa äitiään, jonka kasvoihin tuli ilon ja huolen ryppyjä, ja isäänsä, jonka kasvoihin tuli ryppyjä tasaisesti joka puolelle ja jonka puupinot kävivät aina vain säntillisemmiksi.

Lopuksi viivähdämme vielä pienen hetken tämän seestyneen pariskunnan arjessa:

Seppo pilkkoi puita ja Laura kuopsutti kukkamaata. Laura nousi ja huokasi. Seppo laski kirveen, niisti ja huokasi myös. Sitten Laura jatkoi kuopsuttamista ja Seppo asetti uuden puun pölkylle.

Seistyään hetken Seppo alkoi huojua, sitten hän putosi tuoliin niin kuin putoaa takki hengarista. Sepon käsi luikerteli esiin pöydän alta ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto, tarttui kynään ja kirjoitti alle.

[tämän tapahtuman kunniaksi hoitokodin keskusradiossa soitettiin maanantaina musiikkia]

Aikansa uudessa työpaikassa työskenneltyään Seppo huomasi, että johtaja oli puhunut totta: työtoverit olivat ystävällisiä - johtaja kävi silloin tällöin muistuttamassa Seppoa, jottei tämä rasittaisi itseään liikaa - työajat joustavia, palkka vastasi odotuksia. Kaiken lisäksi työ oli niin kevyttä, että Seppo ehti päivän aikana pelata tietokoneella Hybristä.

Sepon kirjoittamissa raporteissa ja tiedoitteissa kerrottiin, että “Hoitokodin palovaroittimet asianmukaisessa kunnossa”, “Hoitokoti luopuu limonadiautomaatista”, “Avoimien ovien päivässä kävijäennätys”, “Adventtikahvit Hoitokodilla perjantaina kello 18″.

Koittihan sitten sellainenkin päivä, jolloin piti kirjoittaa tiedote, jossa sanottiin, että mitään kellarikerrosta ei ole.

“Seppo, missä oikein menet”, Seppo kysyi itseltään ja siirtyi tarkastelemaan itseään vähän etäämmältä, parin metrin päästä. Lysy rillipää toi mieleen rauhoittavia lääkkeitä syöneen paimenkoiran. Hän korjasi rillien asentoa ja suoristihe selkäänsä, mutta muutamassa minuutissa hän oli taas kasassa.

Kirjuri, joka uurasti sermin takana ja oli myös oppinut pitämään Hybriksestä, kurkisti ja kysyi että jokos sitä kahville. Kirjuri oli alkanut soitella Sepolle iltaisin. Työasiossa ihan vaan.

Fyysinen Seppo nousi ja seurasi kirjuria. Henkisesti hän jäi toljottamaan näiden kahden perään.

“Menkööt kahville”, henkinen Seppo sanoi, “minä lähden tapaamaan Dmitri Dmitrijevitšiä.”

Dmitri Dmitrijevitš istui hämärässä huoneessa tupakoiden ja partituuria kirjoittaen. Seppo astui lähemmäs, mutta Dmitri Dmitrijevitš oli uponnut orkesteritekstiinsä. Seppo rykäisi: “Anteeksi, Dmitri Dmitrijevitš, haluaisin tiedustella, mitä mieltä olette Järjestelmästä?”

Säveltäjä tumppasi tupakan, nousi ja viittasi Seppoa seuraamaan. He menivät kylpyhuoneeseen, Dmitri Dmitrijevitš käänsi vanhasta tottumuksesta lavuaarin ja suihkun hanat auki ja kumartui Sepon puoleen käsi suun peittona:

“Toisinajattelija jakoi kerran Leningradin kadulla monisteita ohikulkijoille. Pikku-Ivan otti monisteen, ja huomasi, ettei siinä lue mitään. Pikku-Ivan kysyi toisinajattelijalta, miksi hänen hallituksenvastaisissa monisteissaan ei lue mitään. ‘Miksi niissä pitäisi mitään lukea?’ tämä vastasi ‘Kaikkihan on muutenkin selvää!’”

“Tässä on organisaatiokaaviomme”, johtaja näytti kuviota fläppitaululta.

Seppo seurasi paksun sormen liikkeitä, kun se eteni tasolta toiselle. Johtajan suusta tulvi Järjestelmän hyväksymää virallista kieltä. Sepon mieleen tuli jääkärit, jotka putkahtelivat kasarmin alaovesta ulos kolmiriviin, nopeasti mutta hyvässä järjestyksessä.

Järjestelmä itse seurasi tapahtumia kameranreiästä.

Ylimpänä organisaatiossa oli Järjestelmä, sitten tuli johtajatason porukka (paikallaolijoista johtaja, syyttäjä ja pikkulintumies, ylimmästä alimpaan), niiden alapuolella toimeenpanoporras (kirjuri ja muut käsikassarat) ja alimpana loput.

Kaavio oli Sepolle tuttu; tämän kuvion halventamisestahan häntä oli syytetty.

“Sinut nostettaisiin täältä” - johtaja näytti alinta tasoa - “tai oikeastaan täältä” - hän osoitti sormellaan alimman tason alapuolle ja kirjuri hymähti - “tänne” - hän näytti toiseksi alinta tasoa.

“Muutos on hyvin suuri ja paikka erittäin vastuullinen”, tähdensi johtaja. “Vastuuta seuraa tietenkin merkittävä sosioekonomisen statuksen [johtaja käytti sivistyssanoja, koska hän oli sivistynyt, mutta varoi korostamasta niitä, jottei sivistystä pidettäisi päälleliimattuna] nousu.”

Pikkulintumies nyökytteli hyyyvin varovasti, sillä linnut olivat rakentaneet pesän hänen päänsä päälle. Seppo ei voinut pidätellä uteliaisuuttaan vaan kääntyi miehen puoleen, osoitti pesää ja kysyi: “Voinko onnitella iloisesta perhetapahtumasta?”

Pikkulintumies punastui, kirjuri alkoi viittilöidä ja pyöriä, syyttäjä rykäisi pahaenteisen merkitsevästi ja johtaja sanoi terävästi “asiaan”.

Työssään Seppo tulisi kirjoittamaan julkisuuteen raportteja ja tiedotteita. “Niiden tulee vastata arvoiltaan Järjestelmän arvoja ja sisällöltään Järjestelmän todellisuutta”, johtaja korosti.

Seppo mietti.

“Entä jos oikea todellisuus ei vastaa Järjestelmän todellisuutta?” hän kysyi.

Syyttäjä tyrskähti. Myös johtajaa hymyilytti.

“No, ensinnäkään sellaista tilannetta ei tule. Ja toiseksi, jos tulee, meillä on tulkintaetuoikeus todellisuuteen. Ja vielä”, johtaja jatkoi, “meillä on tulkintaetuoikeus myös käsitteisiin, joilla todellisuutta määritellään: me voimme määritellä todellisuuden sellaiseksi kuin haluamme, ymmärräthän?”

Seppo ei oikein ymmärtänyt.

“Otan esimerkin”, johtaja sanoi. “On väitetty, että hoitokodissamme olisi poliittisia vankeja. Näin ei ole. Ensinnäkään he eivät ole poliittisia vaan aivan tavallisia. Toiseksi he eivät ole vankeja. Jos heidän perusoikeuksiaan onkin tietyiltä osin rajoitettu, se ei vielä tee heistä vankeja.”

“No niin, nimi sitten tuohon”, johtaja tyrkkäsi paperin Sepon eteen.

Sepon kädet roikkuivat hervottomina.

“Tuohon noin, ole hyvä.”

Mutta Seppo ei saanut käsiä nousemaan. Tuntui, ettei päästä ollut nyt yhteyttä käsivarren koukistajalihaksiin.

“Eikö hän aio ottaa paikkaa vastaan”, pikkulintumies supatti kuuluvasti johtajan vasempaan korvaan.

“Juuri noin typerästi hän roikottaa toisinaan kieltä”, syyttäjä supatti kuuluvasti johtajan oikeaan korvaan.

Kirjuri katsoi kelloa, raaputti nopeasti päätä, vilkaisi kameraa, nielaisi, pyyhkäisi kämmenselällä nenää ja kuiskasi Sepolle: “Pistä ihmeessä nimi siihen.”

Seppo vain tuijotti, tuijotti, tuijotti ja tuijotti, kunnes nousi ja sanoi: “Että semmosta.”

Tuntematon numero. “Äiti täällä, Seppo.”

Ähä! Luulitko, ettei Sepolla ole äitiä, mitä?

On kyllä, vaikka hän ei ollutkaan osoittamassa mieltä vankilan edustalla, jotta Seppo olisi saanut oikeutta. Ei äidit kaikkeen kerkiä. Ja mahtoiko edes tietää.

Sitä paitsi Sepon äiti asui toisella puolella maata ja eli ihan omissa sfääreissään. Mutta mukava ihminen, ei sillä. Niin, ja äiti.

“Kiitos hyvää”, Seppo sanoi. Äiti puhui ja kysyi lisää. “Oikein hyvää, kiitos”, Seppo vastasi. Vielä äiti kysyi ja puhui lisää. “Kyllä kyllä, oikein hyvää”, Seppo vastasi, ei tainnut edes kuunnella, että äiti kysyi, vetääkö Sepon asunnon ikkunoista.

“Vetääkö ikkunoista, minä kysyin!”

“Ai, ei ei, ei vedä.”

Sitten äiti kertoi vuolaasti kirjoista, joita hän oli lukenut. Puhdistusta ja muuta. Antoipa palanpainikkeeksi vasullisen äidillisen käytännöllisiä elämään liittyviä neuvoja.

“Kiitos neuvoista äiti, sitä samaa sulle äiti”, Seppo lopetti.

Sellaisia kivoja puheluita Seppo silloin tällöin sai.

Seuraavalla viikolla Sepon puhelin soi taas.

“Hoitokodista, oikein hyvää päivää”, vankilanjohtaja maiskutteli. “Olisiko sinulla mahdollisuutta tulla työhaastatteluun huomenna? Etsimme tiedottajaa Totuuden ministeriöön. Mukavasti palkattu homma, joustavat työajat, mukavat työtoverit.”

Seppo epäröi. Olihan hän työtön, mutta ajatus paluusta vankilaan pisti käsivarret kananlihalle.

“Työhaastattelu ei tietenkään sido sinua millään tavalla”, johtaja ehätti jatkamaan.

“No”, sanoi Seppo lopuksi. “Voin kai minä tulla.”

Seppo yritti tavoittaa pappia mutta kiva täti sanoi, että “numero johon soititte ei ole käytössä olkaa hyvä ja tarkistakaa numero”.

Seppo katsoi naulakkoon ja aprikoi, antaisikohan Osatotuuden takki hänelle itsevarmuutta huomisessa haastattalussa, mutta torjui ajatuksen: mitähän Osatotuuskin siihen sanoisi.

Kaksi ihmistä kaupungilla, toinen: “Miksei sulla ole vaatteita päällä?” Tähän toinen, että “onhan mulla”. “Eihän ole!” “Onhan!” “Eipäs!” “Onpas!”

Sitä rataa nämä kaksi siinä kadunkulmassa, nyrkit pystyssä.

Ihmiset kävelivät ohi vilkaisematta heihin, toiset häveliäisyyssyistä, toiset siksi, ettei heitä kiinnosta kun kaksi hyvinpukeutunutta kinastelee.

Seppo ja pappi kävelivät siitä ja pysähtyivät. Pappi aloitti: “Hyvät ihmiset…” Oitis kinastelijat unohtivat riitansa ja tuuppasivat yksissätuumin Sepon ja papin jalkakäytävältä alas. Katu vietti, ja he kierivät suoraan toisella puolella katua istuvan kerjäläisen päälle.

“Oh, anteeksi”, pahoitteli kerjäläinen, joka muistutti benediktiinimunkkia. Kinastelijat jatkoivat riitelyään.

“Ei mitään”, Seppo kompuroi ylös.

“Meidän syymme”, pappi sanoi ja kaivoi kuvettaan antaakseen almun.

Seppo yritti nähdä kerjäläisen kasvot, mutta huppu varjosti pahimmoilleen.

“Voi olla, että olemme tavanneet”, kerjäläinen sanoi heikolla äänellä.

“Osatotuus!”

“Pyydän teitä, veljet, olen hyvin heikossa tilassa…” Osatotuuden lause katkesi ja hän lyyhistyi kasaan. Seppo nosti hänet käsivarsilleen, mutta huomasi pitelevänsä pelkkää takkia.

Syvissä mietteissä he kävelivät kotiin. Seppo ripusti Osatotuuden pitkän mustan takin naulakkoon ja keitti kahvit.

“Enpä voi sanoa”, Seppo osoitti naulakkoon, “että ‘tuolla on totuus’.”

“Niin Seppo, totuutta ei voi ripustaa naulaan”, pappi lausui.

Sitten hän lohdutti Seppoa: “Mutta onhan sinulla totuuden päällystakki, eikö sekin ole jo aika paljon?”

Ei, minun on etsittävä Osatotuus käsiini, Seppo päätti. Hän lähti papin kanssa vankilaan, mutta heitä ei laskettu sisään.

“Ei meillä mitään henkilöiden osia tai puolikkaita ole. Täällä ollaan joko kokonaan tai sitten ei ollenkaan. Joko - tai”, portsari selvensi.

“Minä hoidan tämän”, pappi suhautti Sepolle ja näytti portsarille lipereitä: “sielunhoidollinen keskustelu”, hän sanoi ja metalliovi aukeni.

Heidät ohjattiin vankilan johtajan puheille.

“Vai Osatotuus? Ei, ei täällä ole ketään sennimistä”, johtaja sanoi. “Mutta Totuus, hmm, Järjestelmähän se on meistä lähimpänä Totuutta, voin yrittää järjestää audienssin.”

Johtaja soitti sisäisen puhelun, sitten he nousivat ylös kolmanteen kerrokseen.

Järjestelmän huone herätti kunnioitusta massiivisine kalusteineen, paksukehyksisine tauluineen ja plyysimattoineen. Suuren mahonkipöydän takana istui Järjestelmä, paikallaan ja hiljaa.

Johtaja kumarsi, luetteli Järjestelmän tittelit, esitteli vieraat ja heidän asiansa. Järjestelmä pysyi hiljaa ja paikallaan. Johtaja kumarsi taas ja ohjasti vieraat huoneesta ulos.

“Miten hänellä ei ollut … käsiä”, Seppo sanoi varovasti.

“Mitä Järjestelmä sellaisilla tekisi”, johtaja kysyi.

“Mutta … hänellä ei ollut jalkoja … eikä päätä”, Seppo ihmetteli.

Johtaja kimmastui. “No millaiseksi oikein kuvittelit Järjestelmän?!”

Oikeastaan Järjestelmässä ei ollut yhtään mitään. Tätä seikkaa pappi ihmetteli ääneen. Mutta johtaja kivahti:

“Tämä on yksinkertainen asia, ei tätä yks kaks selvitetä! Olkaa kiitollisia, että saitte tavata Hänet!”

Seuraavaksi kirjuri veti rutiinimaisen hoitokodin esittelykierroksen. Valoisia huoneita, ikkunoissa verhot, mutta ihmisiä ei näkynyt. “Ulkoilemassa”, kirjuri väitti.

“Saisinko nähdä sen huoneen, jossa minä olin?” Seppo kysyi toivoen löytävänsä Osatotuuden.

Kirjuri mietti ankarasti. “Se on kyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoon menneeksi.”

He laskeutuivat alakertaan. Matalan, tunkkaisen käytävän varrella oli tummia ovia. Seppoa puistatti, pappi teki ristinmerkin.

“Kuka tuossa huoneessa nykyisin asuu”, Seppo kysyi huoneen 53 kohdalla.

“Eräs henkilö”, kirjuri vastasi, “nimeltä Multinikki. Sillä heitä on monta.”

He kurkistivat ovesta sisään. Multinikki lauloi poissaolevana neliäänistä kaanonia itsensä kanssa.

“Osatotuus?” Seppo sanoi, mutta kukaan ei vastannut.

Heidän lähdettyään vankilasta pappi sanoi Sepolle: “Yhtä minun tekee mieli kysyä. Sidottiinko sinut vuoteeseen, kun olit tuolla?”

“Ei toki”, Seppo vastasi.

“Saamme olla kiitollisia”, pappi lausui.

Seppo joutui ymmälle ja hakeutui Yrjön elämänkatsomuspraktiikalle. Yrjö oli alansa pätevimpiä osaajia. Hänen pakissaan oli puolentoista tusinaa elämänkatsomuksia, joista hän kursi kokoon asiakkaan tarpeisiin sopivan katsomuksen.

Yrjön istunto alkoi aina kysymyksellä: “Tarvitsetko sinä tätä vain tämänpuoleiseen vai myös tuonpuoleiseen?” Lopuksi Yrjö tapasi sanoa, että “sittenpä ei muuta kuin arvot järjestykseen”, ja löi laskun pöytään.

Seppo kertoi: “Vanha puu on kaadettu eikä uusi kanna vielä hedelmää. Mitä minun pitäisi tehdä?”

“Aika, lääkitsijöistä parhain, tulee ratkaisemaan ongelman ensi tai seuraavana syksynä”, Yrjö vastasi.

“Sitä paitsi minusta tuntuu, etten saa kerrotuksi mitä sisälläni on”, Seppo jatkoi.

“Siihen vaivaan löytyy konsti”, Yrjö sanoi ja taivutti Sepon kättä, venytti ja venytti, ja lopulta Seppo ylettyi ottamaan itseään niskasta kiinni.

Käsi linkussa Seppo pomppasi tuolilta: “Nyt tämä saa loppua! ‘Seppo joutuu sinne, Seppo joutuu tänne’! Ikään kuin minulla ei olisi omaa tahtoa ollenkaan! Nyt riittää kerta kaikkiaan!” Seppo huusi ja iski mäsäksi juomalasin.

“Avausmaksu kymppi, taivutuksesta kymppi, lasista vitonen, konsultaatiosta kaksikymppiä; tekee nelkytviis”, Yrjö laskeskeli, “plus alvi”.

Ensin Seppo haukkui kaikki tarinassa esiintyneet henkilöt pappia lukuunottamatta. Sitten hän osoitti sormella blogistia. “Ja sinä siinä, millä oikeudella repostet minun asioita netissä?”

Noo mitäs sinä nyt tuosta, koitin rauhoitella.

Mutta Seppo jyskytti nyrkkiä internetin kanteen: “Heti pois nuo jutut sieltä!”

Elähän nyt Seppo, toppuuttelin, enhän minä sinua loukkaa, kerron vain kiinnostavista elämänvaiheistasi. Ja eihän näitä juttuja edes kukaan seuraa.

Seppo mietti hetken. “Ellei muu auta, alan viettää niin tylsää elämää, ettei siitä ole mitään kerrottavaa”, Seppo uhkasi.

Ja niin hän teki, lojui sohvalla kunnes niskasta pitelevä käsi puutui ja hänen oli pakko päästää irti.

Että Seppo oli välillä vihainen, koska häntä oli pidetty vankilassa!

Hän räyhäsi nimimerkin suojissa keskustelupalstalla: “Älkää käsittäkö väärin, mutta tahtoisin kysyä, voisiko olla niin, että J [mesikämmentä ei saa mainita oikealla nimellä, tiesi Seppo] olisi voinut tuomita myöskin sellaisia, jotka eivät olisikaan syyllistyneet mihinkään vääryyteen?”

“Voin tietysti olla väärässäkin”, hän lisäsi kiireesti.

Ovikello keskeytti räyhäämisen: kirjuri.

Luulin jo päässeeni hänestä, Seppo ajatteli, toivotti kirjurin tervetulleeksi ja kysyi, maistuisiko kahvi. Kirjurille maistui. Sitten kirjuri kyseli niitä näitä ja meni asiaan.

“Ymmärräthän, että sinuun kohdistetut syytökset olivat täysin aiheellisia? Ymmärräthän myös sen, että jouduit vankilasta ulos ihan omasta syystäsi?”

Seppo ei ymmärtänyt, sanoi vain että “niin varmaan” ja toivoi mielessään, että kirjuri muuttuisi niiksi typeriksi pöytäkirjoiksi, joita hän työkseen väsäsi.

Seppo osasi peittää harmistuksensa, mutta koirat, ne aistivat pienimmänkin isäntänsä mielenliikkeen. Itäinen maanpuolustusalue haukkui kirjurin siihen paikkaan ja Suomen ulkopolitiikka lähti kurmoottamaan kissaa, jonka kirjuri oli nostanut pöydälle.

Seuraavana päivänä kirjuri tuli sahan kanssa ja kaatoi Sepon omenapuun.

“Mitä mitä!” Seppo ihmetteli.

“Siinä kasvoi pahanmakuisia omenoita.”

“Isältä ja äidiltä saatu puu!” Seppo parkaisi. “Totta kai ne maistuu pahalle, ne oli hillo-omenia.”

Ei auttanut Sepon kuin laittaa uusi puu entisen tilalle.

Samaa lajiketta en pistä, ajatteli Seppo, pistän huvitusta; “tosiaan, huvitusta sen olla pitää”, Seppo sanoi ja napsutteli letkeästi sormiaan.

Tähän mennessä on uskoakseni tapahtunut seuraavaa: Seppo on pilkkonut puita ja kuunnellut tinnitusta, häntä on syytetty ja hän on joutunut vankilaan ja sieltä pois.

Vankilassa kaikki oli ollut tasaista, näin Seppo muisteli, mutta vapaus sai Sepon mielialan heittelehtimään.

Välillä Seppo upposi ajatuksiinsa, tai vaipui, tai vielä oikeammin lysähti, ei: hän lyyhistyi ajatuksiinsa, eikä päässyt omin avuin ylös maailmasta jota ei ole.

Silloin pappi saattoi poiketa ja kiskoa Sepon maan pinnalle sanomalla jotain lohduttavaa kuten “saamme olla kiitollisia, että pääsit vapauteen”, ja Seppo vastasi, että “niin saamme”, ja hänestä tuntui tärkeältä, että siihenkin oli nyt lupa.

Mutta torstaina Seppo oli hyvällä tuulella, häntä itseäänkin ihmetytti. Hän tunsi olevansa vapaa kuin lintu, mutta ei pikkulintu, eikä kehrääjälintu eikä kaarne, vaan peipponen tai kiuru tai muu taivaan lintu.

Hän otti auton ja lähti ajelemaan ilman päämäärää. Hän ei ajatellut, että hiilivedyt, joita ei olisi pitänyt edes pumpata maan alta, paloivat polttomoottorissa ja muuttuivat hiilidioksidiksi, joka lämmitti ilmakehää.

Ei hän niin ajatellut ja miksi olisi pitänytkään?

Sen sijaan Seppo rallatteli koulusta tuttua laulua: “Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen … Säännöt ne vasta auttavat lasta turvassa kulkemaan. Vältä vaaraa uhmailemasta, sääntöjä seuraa vaan.”

Auttavat lasta, ja miksei myös tällaista vähän lapsenmielistä, Seppo ajatteli. Vaikein sääntö oli ollut se, että oikealta saa tulla mutta vasemmalta ei. Nyt asia oli itsestään selvä.

“…monta vaaraa ompi eessä”, Seppo hoilasi ajaessaan kohti Heinävaaraa ja Tuupovaaraa.

Äkkiä hänen mieleensä tuli sana suutari ja hän sanoi sen ääneen. “Kukaan ei tiedä, tarkoitanko kenkien tekijää, kalaa vai räjähtämätöntä pommia”, hän mutisi.

Seppo sanoi muita sanoja: järki, tie, maailma, taivas, Jumala, hyppy, yhteiskunta, aika, ja hihitti.

Joo, kirjuri tulisi kertomaan, että Seppo saa lähteä hoitokodista, jos haluaa. Sitten hän evästäisi Seppoa:

“Teet tietenkin oman valintasi, mutta minä niin toivoisin ettet lähtisi. Mutta jos lähdet, muista että ovet ovat aina avoinna.”

Seppo ei osaisi heti päättää, lähteäkö vai ei; olihan hänkin alkanut pitää vankilaa hoitokotina. Eikä hän haluaisi jättää totuutta, edes osaa siitä.

Mutta Osatotuus pudistaisi vertauskuvallisesti päätään.

“Tietysti lähdet”, hän käskisi ja jatkaisi synkkänä: “vaikka veikkaan, että palaat vielä takaisin”.

Vankilan johtaja, ammattikorkeakoulunnäköinen mies, toivottaisi Sepolle onnea elämään ja sanoisi, että toivottavasti emme tapaa näissä merkeissä. Pikkulintumies tarjoaisi löysää räpylää ja sanoisi jotain mikä unohtuisi heti.

Sepon tekisi mieli kiittää heitä kaikesta, mutta se ei kuitenkaan tuntuisi sopivalta.

Seppo tuntisi itsensä vapautuneeksi, sanoisi sen mitä on pidätellyt sisällään koko tarinan ajan, pfff, ja lähtisi kävelemään. Hän lähtisi maantieltä, kävelisi hyvin laveaa tietä, ja kasvaisi, jolloin tie muuttuisi kapeammaksi, ja kasvaisi yhä, kävelisi pyörätietä ja sitten polkua, joka lopulta häviäisi näkyvistä, ja alkaisi nähdä asioita toisin:

Kulmakuppilan hernekeitto on yhdellä koolla. Tuulimyllyjä on rakentumassa merenrantaan. Lahdella seilaa mies, joka saa olla kokemassa verkkoja.

Ja Seppo löysi itsensä omalta paikaltaan, liiterin edestä. Itäinen maanpuolustusalue haukkui kuin kranaatinheitin ja Suomen ulkopolitiikka heilutti korrektisti häntää.

Hän otti puun, halkaisi sen ja itki, itki irtokuution.

Esirippu.