epäkuluttajan sivut

Sikainfluenssarokote, polttomoottori, vesiklosetti, ydinpommi, kansallisvaltio - maailmaan mahtuu erehdyksiä, jos niin halutaan nähdä.

Mutta turha on lähteä merta edemmäs, löytyy niitä omasta itsestäkin. Kuten tiedätte, tämä blogi (ja muu henkilöhistoriani) on lähes katkeamatonta erehdysten ketjua, jos niin halutaan nähdä.

Mutta nyt on tullut tilinteon hetki! On aika myöntää erehdykset! On aika puhdistaa pöytä ja tehdä kaikkien aikojen pesänselvitys (mikä sekin voi olla erehdys, mutta miksi piittaisin siitä?)!

Myönnän, että olen erehtynyt luulemaan,

- että olen oikeassa, tai ainakin oikeammassa kuin joku toinen.

- että joku toinen, joku auktoriteetti tai joku ihmisjoukko, on kokonaan oikeassa.

- että olin syntynyt totuuteen, vaikka olin syntynyt ihmisyhteisöön.

- että Jumala ja hänen valtakuntansa ovat ’siellä’, vaikka Jeesus kieltää tätä uskomasta.

- että kieli vastaa olevaista.

- että looginen ja kattava kielellinen kokonaiskuva maailmasta on mahdollinen.

- että looginen ja kattava kielellinen kokonaiskuva myös olevaisen alkusyystä, ylläpitäjästä ja päättäjästä, itsestään Jumalasta, on mahdollinen.

- että keskustelen olevaisesta, vaikka keskustelenkin kielestä ja sen logiikasta.

- että maailma on yhtä kuin se, mitä sen sanotaan olevan.

- että maailma on paha.

- että aika on paha.

- että minä on yhtä kuin ne leimat, joita minä itse ja muut ovat minulle antaneet.

- että oikein toimiminen on sitä, että jätetään tekemättä sitä, mikä on kiellettyä, ja tehdään sitä, mitä pidetään oikeana.

- että ahneuden hedelmät ovat Jumalan siunausta.

- että kristittynä oleminen on oikeassaolemista (voi, kuinka täydellinen erehdys!).

- että erehtymisen myöntäminen on jotenkin noloa.

- että ymmärtäisin, missä kaikessa olen erehtynyt.

Uskon ja etiikan suhde kiinnostaa, kuten ehkä olette huomanneet. Sitä muutamalla sanalla yritän hahmotella itselleni kirjan Vapauteen Kristus vapautti meidät (SRK 2008) herättämien ajatusten pohjalta. Voinpa muuten suositella tätä mainiota kirjaa, jossa Jorma Kiviranta selittää Paavalin Galatalaiskirjettä.

Paavalin käytyä Galatiassa sen seurakuntiin tuli judaistikristittyjä, joiden mukaan kristinuskoon kääntyneet pakanat oli ympärileikattava ja heidän oli omaksuttava juutalainen laki. Galatalaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, että kristitty on vapaa laista, koska Kristus on täyttänyt lain.

Kiviranta siteeraa aika paljon Lutheria, muun muassa selitystä Galatalaiskirjeen toisen luvun alusta:

“…Paavali antaa ymmärtää, että on olemassa kahdenlaista evankeliumin käyttöä, totuuden mukaista ja totuuden vastaista … Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistivat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä.”

Mitä voisi tarkoittaa “rakkauden uskolle antama muoto”, jota ei missään nimessä pidä asettaa vanhurskauden ehdoksi? Sitäkö, että ihmisellä ei ole korvakoruja, värjättyjä hiuksia eikä televisiota? Entä miten voi tietää, ovatko niin sanotut armoneuvot evankeliumia vaiko evankeliumiksi naamioituja isien perinnäissäädöksiä, lakia?

Galatalaiskirje tekee päivänselväksi sen, että ihminen ei voi rakentaa pelastumistaan sekä armon että tekojen varaan, ei sitten niin pienimmässäkään määrin. On valittava täysin armo tai täysin laki - ja lakia ihminen ei voi täyttää. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, Kristuksen sovituksen uskominen.

Lain noudattaminen ei siis toimi pelastustienä, vaan vanhurskauttamismielessä laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan yhtä kauas kuin taivas on maasta.

Lakia on kuitenkin syytä pohtia, sillä uskoon liittyy - tai voisiko jopa sanoa että uskon varaan rakentuu - kristityn etiikka, käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä on hyvä elämä. 1. Johanneksen kirje sanoo, että “se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään”. Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan tahto on, että teemme hyviä tekoja: “Hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto.”

Jeesus kiteytti “lain ja profeetat” rakkauden kaksoiskäskyyn ja kultaiseen sääntöön. Kun Nasaretin etiikanopettaja oli samalla “tosi Jumala tosi Jumalasta”, kiteytykset tulevat korkeimmalta kuviteltavissa olevalta auktoriteetilta, itseltään Jumalalta.

Ymmärtääkseni Jeesus määritteli noilla tiivistyksillä samalla sen, millaista tulisi olla armahdetun syntisen elämän; millaista on hyvä elämä Jumalan tarkoittamassa mielessä. Armahdetulle syntiselle hyvä elämä on sitä, että hän tekee Jumalan tahdon ja noudattaa Hänen lakiaan, ei siksi, että ansaitsisi pelastuksen, vaan siksi, koska hän tietää, että näin on oikein ja hyvä.

Miten sitten on, ilmeneekö armahdetun syntisen usko ainoastaan Jeesuksen mainitsemana lain täyttävänä rakkautena, joka toimii lähimmäisen hyväksi, vai voiko Jumala vaatia meiltä tekoja, kuuliaisuutta tai uhria niiden itsensä vuoksi, vaikka ne olisivatkin vastoin lähimmäistä? Onko kristinuskon hulluus kokonaan ristissä vai ristin lisäksi vielä etiikassa?

Tällaisia pyörii mielessä kuumana kesäiltana, jolloin kurpitsat kasvavat hyvin.

Olen kasvanut hengellisessä yhteisössä, jossa synnistä on puhuttu paljon, joskus jopa enemmän kuin armosta. Silti synti käsitteenä on jäänyt sen verran hämäräksi, että minun on syytä sitä itselleni selventää.

Usko näyttäytyy minulle kahtena ulottuvuutena. Ensinnä sillä on vertikaalinen, hengellinen, Jumala-suhteeseen liittyvä, I laintaulun (käskyt 1-3) alaan kuuluva ulottuvuus. Toiseksi uskolla on horisontaalinen, eettinen ulottuvuus, joka liittyy siihen, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen (ja laajemmin luomakuntaan). Tästä kertoo II laintaulu (käskyt 4-10).

Vaikka teoilla ei ansaita mitään, vaan pelastuminen perustuu alusta loppuun Jumalalta tulevaan armoon, noilla kahdella on tiivis yhteys. Yhteyteen viittaa esimerkiksi Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta: silloin puhutaan teoista (Matt 25:31->). Myös Jeesuksen “hedelmistä puu tunnetaan” -kielikuva kertoo tästä yhteydestä.

Lutheri valottaa asiaa Roomalaiskirjeeseen esipuheessa: usko, armahduksen vastaanottaminen, aikaansaa sen, että ihminen täydestä sydämestään yhtyy lakiin, on täydestä sydämestä sitä mieltä, että laki on hyvää ja oikein. Se, joka vastentahtoisesti tai jotain ansaitakseen noudattaa lakia, on lain alla ja joutunut erilleen Kristuksesta.

Vertikaalisessa mielessä synti merkitsee epäuskoa, synneistä suurinta, sitä, ettei usko Jeesuksen sovitukseen, sitä, ettei voi yhtyä uskontunnustukseen, sitä, että antaa sydämessään tilaa muille jumalille, sitä, että turvautuu johonkin muuhun kuin Jumalaan.

Horisontaalisessa mielessä synti on lähimmäisen vahingoittamista tai laiminlyömistä. Tästä puhuu Elihu Jobille: “Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.” (Job 35:8)

Onko tässä synti -käsitteen koko käyttöala?

Jos on, niin yhteisöllisten normien rikkomista - jos se ei vahingoita lähimmäistä - ei pitäisi sanoa synniksi vaan esimerkiksi normirikkeeksi. Sillä jos synnin ajatellaan olevan sydämen luopumista Jumalasta ja synniksi sanotaan yhteisöllisen normin rikkomista, silloin yhteisö korotetaan Jumalan asemaan. Uskovainen tai uskovaisten joukko ei kuitenkaan itsessään ole valkeus, vaikka hän tai he todistavat valkeudesta. Valkeus on Sana, Kristus.

Usko horisontaalisessa mielessä voi hahmottua joko kokoelmana sääntöjä - käytän ystäväni määritelmää “tunnustususko” - tai sitten olemassaolon tapana - ystäväni sanoisi “eksistenssiusko”. Puhuisiko Paavali tässä yhteydessä heikosta ja vahvasta uskosta, sitä en osaa sanoa.

Jakoa ystäväni havainnollisti juuri Paavalin avulla: kristittyjä vainonnut Saulus tarsolainen edusti tunnustususkoa, Kristuksen seuraajaksi kääntynyt Paulus, joka oli “kaikille kaikkea” pelastaakseen edes muutamia, puolestaan eksistenssiuskoa. Äärimmilleen Paavali vie eksistenssiuskonsa sanoessaan, että “kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä” (Room 14:23).

Hieman karrikoiden: Tunnustususkovalle synti on vääriä tekoja, sanoja tai ajatuksia, ja oikein uskominen edellyttää (myös) tiettyjen ulkoisten tunnusmerkkien (kuten ympärileikkaus) täyttämistä. Eksistenssiuskovalle synti on sitä, että sydän etsii jotain muuta kuin Jumalaa ja hänen tahtoaan. Edelliselle synnin välttäminen on väärien asioiden välttämistä, jälkimmäiselle lähimmäisen parhaan etsimistä. Edellinen näyttäytyy passiivisena kieltäytymisenä, jälkimmäinen aktiivisena toimintana.

Tunnustususko/eksistenssiusko -asetelmaa valaissee kohta, jossa Jeesus poimi tähkäpäitä sapattina (Mark 2:23->). Jeesus, synnitön, osoitti tempullaan, ettei perinnäissäädöksien rikkominen ole sitä, mitä sanotaan synniksi, ei, vaikka fariseukset siihen loukkaantuivat.

Voisiko synti sanana taipua tunnustus-eksistenssi -kahtiajakoon? Toisaalla Raamatussa puhutaan laskettavissa olevista synneistä, toisaalla taas puhutaan synnistä ainesanan tapaan. Johannes Kastajan mukaan Jeesus otti pois maailman synnin, meidän jumalastaluopumisemme, ei syntejä, niitä pahoja ajatuksia ja tekoja.

Tällaisia. Älköön kukaan luulko, että luulen tietäväni näistä asioista paljoakaan. Minusta tällainen (keittiö)teologia vain on hauskaa ja ehkä hyödyllistäkin ajanvietettä.

Jos postmoderni merkitsee sirpaleisuutta, dekonstruktiivisttuta ja kyynisyyttä, sen aika näyttää (onneksi) olevan vähitellen ohitse. Tältä minusta näyttää - mutta seuraan hyvin satunnaisesti mediaa ja luen todella vähän kirjoja.

Sunnuntain Hesarissa Risto Volanen esitteli kolmen ajattelijan teoksia 2000-luvulta. Filosofisia tiiliskiviä ei tyhjennetä muutamalle palstalle enkä sen vuoksi voi sanoa, kuinka satunnaisia ovat esimerkiksi seuraavat poiminnat:

Volasen referoima Jürgen Habermas sanoo, että “järkeväkin käsitys voi joutua vaikeuksiin eettisen motiivin puuttuessa”. Etiikka on lisä, joka tekee tiedosta viisautta. Siksi puhummekin tietoyhteiskunnasta emmekä viisausyhteiskunnasta.

Postmoderni arvorelativismi (tai nihilismi) ei oikein toimi tilanteessa, jossa tarvitaan viisautta. Globaali muutos vaatii yhteisiä päämääriä ja päämääriin sitoutuminen tarvii tuekseen yhteisiä arvoja. Mitä nuo arvot voisivat olla?

Teologi Pauliina Kainulainen ehdottaa pyhyyden palauttamista arvoonsa. Että olisi jotakin sellaista, johon ei saa koskea, joka olisi erotettu tavanomaisesta.

Habermas jatkaa Volasen referoimana, että julkisen vallan pitäisi pysyä neutraalina, mutta “sen tulisi arvostaa myös uskonnollisia yhteisöjä niiden tarjoamien eettisten lähteiden vuoksi”.

Mutta entä jos - edelliseen postaukseen viitaten - uskonnolliset yhteisöt eivät itsekään kykene hyödyntämään niillä käytössä olevia eettisiä lähteitä? Voipa olla jopa niin, että kristillisessä yhteisössä ei keskitytäkään siihen, mitä oikea ja väärä merkitsee kristillisen etiikan kulmakiven, rakkauden kaksoiskäskyn tarkoittamassa mielessä, vaan siihen, mikä on oikeaa ja väärää yhteisön tradition valossa.

Habermas ja Jean Clair ymmärtävät, Volanen jatkaa, että “auttaakseen itseään ihminen tarvitsee sekä koossa olevan sielun että valistuksen terveen järjen”, jotka ajautuivat 1900-luvun ajaksi erilleen.

Nämä herrat ovat oikeassa. Tarvitaan valistusta ja tietoa, kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, mitä esimerkiksi maapallon ekosysteemeissä on tapahtumassa. Toiseksi on vielä ymmärrettävä, mikä elämässä on arvokasta ja säilyttämisen arvoista ja mikä on hylättävä.

Jokin vanha on jäämässä taakse, uusi on nurkan takana - tämä on kuulemma jokaisen sukupolven kokemus omasta ajastaan. Meidän vanhaa voi kutsua vaikka postmoderniksi fossiilikapitalismiksi, mutta mikä on uusi ja mihin se perustuu?

Selvää on ainakin se, mihin se ei perustu.

Ympäristöongelmat voidaan ratkaista teknologialla, sanovat monet. Minusta ongelmat eivät ole savupiipunpäissä, vaan paljon syvemmällä.

Ensiksi, miksi meillä on ilmastonmuutos? Koska fossiilisia polttoaineita on poltettu ja poltetaan liikaa.

Miksi sitten poltetaan fossiilisia? Koska niistä saadaan paljon energiaa ja niitä on lyhyellä tähtäimellä edullista käyttää.

Mutta miksi fossiilisia poltetaan niin paljon; mihin tarvitsemme kauheasti energiaa? Koska autoilemme, lennämme, asumme mukavasti ja ostelemme kaikenlaista - kaikki nämä kertovat arvoistamme.

Arvoihin energiantuhlaus ja ympäristöongelmat siis lopulta palautuvat.

Ortodoksisen kirkon arvostetuimmassa virassa istuva piispa, “vihreä patriarkka” Bartolomeus, muotoilee näin: ympäristöongelmat ovat seurausta ihmisen vakavasta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta.

Mitä on moraalinen häiriötila, sitäkö, ettemme osaa emmekä halua ottaa vastuuta teoistamme? Entä hengellinen häiriötila, onko se sitä, että ihminen suostuu kernaasti ottamaan luomakunnan valtaansa, ja viljelemään, muttei varjelemaan?

Vai johtuuko koko häiriötila siitä, ettemme myönnä tai edes tunnista ahneutta itsessämme?

Raamatun aikaan ahneus oli aivan käyttökelpoinen sana:

Sananlaskun (Sananl. 21:26) kirjoittaja vetää mutkat suoriksi: “Ahne on aina ottamassa, vanhurskas antaa, ei kitsastele.” Siis että ahneen vastakohta olisi vanhurskas? Myös Efesolais- ja Kolossalaiskirje viittaavat tähän suuntaan, kun niissä kuvaillaan ahneutta epäjumalanpalvelukseksi (Ef. 5:5, Kol. 3:5). Jeesus luettelee ahneuden murhien ja aviorikosten seassa asioiksi, jotka saastuttavat ihmisen (Matt. 7:20-23).

Ahneus on mainonnan ja talouden kielellä käännetty hyveeksi. Nykyaikainen markkinatalous ja jatkuva kasvu tarvitsevat ahneita ja itsekkäitä ihmisiä, joille mikään ei ole tarpeeksi - siis kunnollisia esivaltaa pelkääviä kristittyjä, jotka ottavat pääministerin neuvosta vaarin, kun hän kehottaa kuluttamaan enemmän?

Erään viisaan ihmisen neuvosta lueskelin Roomalaiskirjettä.

“Te joko palvelette syntiä, joka johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu. Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta … Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.” (Room 6:16-19)

Neljään kertaan hieman eri sanoin Paavali sanoo, miten armahdetun kristityn tulee elää: olla kuuliaisia Jumalalle ja (Jeesuksen) opetukselle, palvella vanhurskautta, palvella Jumalan tahtoa.

Hyvä on sen osa, joka “löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivät ja yöt”, sanotaan psalmissa 1. Luther oli samoilla linjoilla.

Jeesus meni vielä pidemmälle: “Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Jumala tahtoo, että noudatamme hänen käskyjään, jonka Jeesus tiivisti rakkauden kaksoiskäskyyn. Ehkä fariseukset eivät olleet oikein sisäistäneet lähimmäisenrakkautta? Tai sitten heillä oli muita jumalia kuten perinnäissäädökset tai oma erinomaisuus?

Roomalaiskirjeessä sanotaan edelleen, että “mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Jeesuksessa Kristuksessa ja jotka eivät vaella lihan vaan Hengen mukaan” (Room 8:1).

Minusta tuossa on koko kristillisen etiikan ihmeellinen ydin, ja - voisi melkein sanoa - kristityn elämän tarkoitus: meidän tulee kieltää liha, kieltää liskoaivojakin syvemmälle sisuksiimme kirjoitettu itsekkyys ja ajatella, puhua ja toimia lähimmäisten hyväksi.

Tietenkään emme onnistu taltuttamaan itsekkyyttämme, se on selvää. Mutta jos ihmisellä on jokin tähtäyspiste, ideaali, niin elämällä on suunta - niin maallisessa kuin iäisessä mielessä.

toisianne, veljet. Joka panettelee veljeään tai tuomitsee hänet, puhuu lakia vastaan ja tuomitsee lain. Mutta jos tuomitset lain, et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari.

Yksi ainoa on lainsäätäjä ja tuomari, hän, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi? Jaak 4:11-12

jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?

Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?

Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. (Matt 5:46-48)

Itkekää ja valittakaa kurjuutta, joka tulee osaksenne.

Teidän rikkautenne on lahonnut ja teidän vaatteenne ovat koin syömiä.

Teidän kultanne ja hopeanne on ruosteessa. Niiden ruoste on todistava teitä vastaan, ja se syö lihaanne kuin tuli. Te olette koonneet rikkauksia näinä lopun aikoina.

Te olette riistäneet palkan työmiehiltä, jotka ovat leikanneet teidän peltonne. Kuulkaa: se palkka huutaa, ja korjuuväen valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.

Te olette maan päällä eläneet yltäkylläisyydessä ja mässäilyssä, te olette lihottaneet sydäntänne teurastuspäivänä.

Te olette tuominneet ja surmanneet viattoman; ei hän asetu teitä vastaan. (Jaak 5:1-6)

Olin mukana kahvinmaistatuksessa, jossa Novacafin edustaja kertoi seuraavaa: Fair Trade -järjestelmässä tapahtuu välistävetoa mutta heidän edustamassaan Utz Kapeh -järjestelmässä ei.

Tieto oli kiinnostava: jos Fair Trade on petkutusta, se kannattaa kertoa kaikille, ei vain potentiaalisille ostajille joissain kabineteissa. Hesari, ota ihmeessä edustajaan yhteyttä!

Jos taas tieto ei pidä paikkaansa, se antaa vähintään arvelluttavan kuvan yrityksen myyntimenetelmistä.

Asia kiinnosti, joten lähestyin firman edustajaa sähköpostitse ja kysyin, missä kohden Fair Trade -ketjua välistävetoa tapahtuu ja mihin ja kenen tilaamaan ja rahoittamaan tutkimukseen hän viittasi.

“Minun tietoni perustuvat päämieheltämme [SaraLee] saatuun infoon. Jokainen näyttää toimivan samalla periaatteella – ‘minun palveluni on hyvä – sinun ei ole ainakaan yhtä hyvä’.”

Toistin kysymyksen, mutta tämän parempaa vastausta en saanut. Eli ei mitään kunnon tutkimusta taustalla eikä mitään erittelyä, missä kohden ketjua vedetään välistä.

Toisten mustamaalaamista edustaja piti ihmisen perusluontoon kuuluvana ominaisuutena.

Kirjoitin edustajalle, että valistunut ostaja ei ehkä pidä tuollaisesta myyntitaktiikasta ja lupasin nostaa asian tapetille. Ihan sama ketä mustamaalataan; minusta se on väärin ja sen on loputtava.

Vai onko? Onko tuo touhu vain normaaliutta, jota en ole aiemmin kohdannut?