epäkuluttajan sivut

Olin viikonloppuna eräänlaisessa rajatilassa, nimittäin kavereitten kans mökillä aivan rajavyöhykkeen reunalla. Järven selällä kulki kahden valtakunnan raja kirjaimellisesti veteen piirrettynä viivana. Täällä Suomi, siellä Venäjä.

Jos en olisi tiennyt, että raja kulkee järven poikki, se olisi ollut kuin mikä tahansa järvi. Tietoisuus rajasta teki järvestä erityisen. Vastarantaa tuli tarkastelleeksi rajan, erojen, kautta: siellä sitä - täällä tätä, siellä outoa - täällä tuttua, ja sitä rataa.

Järveä olisi voinut tarkastella rajasta riippumatta, siitä itsestä käsin tyyliin “tässä on tämmöinen järvi”. Molemmilla puolilla järveä sama kirkas vesi, samat ahvenet, rantakivet, männiköt, varvikot, pilvet, aurinko, ukkonen. Paljon enemmän tuttua kuin outoa, kun tarkemmin ajattelee. Mutta koska tiedän, että välissä on raja, katson asioita rajan kautta, asetan asioita vastakkain ja luulen näkeväni eroja.

Tehtiin sitten pieni ajatuskoe. Leikittiin, että täällä onkin Venäjä ja tuolla Suomi. Kaikki näytti toisenlaiselta: betoniset laatat näyttivät “niin neuvostoaikaisilta”, vesi oli kyllä kirkasta, mutta “sitä ei silti kannata juoda edes keitettynä, tiedä mitä radioaktiivisuutta siellä on”, grillikatos näytti yllättävän siistiltä, “on varmaan suomalaisten lahjottama”, ja kivikkoinen ranta: “jotenkin niin tyypillistä, ettei edes hiekkarantaa saada aikaseks”.

Ehkä tämä kaikki on tuttua teillekin?

Tapaan ihmisen. Alan luokitella. Piirrän rajoja. Lokeroin hänet. “Ai se on heikäläisiä. Tunnen kyllä heidät. He ovat vähän omituisia, mutta pidän heistä.” Tai paremminkin: “He ovat omituisia. Luojan kiitos en itse ole heitä.”

On mahdollista katsoa ihmisiä heistä itsestään käsin, lähteä samankaltaisuuksista ilman että luokittelee heitä “ihmistä” tai “lähimmäistä” tarkemmin. On myös mahdollista tarkastella ihmisiä (mieleenpiirrettyjen) rajojen kautta, luokitellen. Luokittelussa sinänsä ei ole mitään vikaa, ainakin minusta se on oikein kehittävää puuhaa, kunhan muistan pitää visusti erillään todellisuuden ja oman käsitykseni todellisuudesta, ihmisen ja omat hänelle antamani määreet.

Taloustoimittaja/tutkija Teppo Eskelinen kirjoittaa huhtikuun Voima-lehdessä, että ympäristöystävällisen kulutustavan edistäminen esiintyy yleensä turhuuden vastustamisena. Turhuus esineellistetään ja ulkoistetaan “turhakkeisiin” kuten lehtipuhaltimeen, katumaasturiin, pullotettuun juomaveteen.

Eskelisen mukaan keskiluokassa herättää hilpeyttä ajatus siitä, että naapuri rälläisi lehtipuhaltimen kanssa.

“Kuitenkin juuri nämä samat ihmiset ovat niitä todella vaarallisia kuluttajia, normaalielämänsä aineellisesti leventänyttä keskiluokkaa. Juuri ylikuluttajat näkevät mielellään ympärillään turhakkeita, koska samalla heidän ylimitoitetut tapansa järjestää tarpeelliset asiat saavat oikeutuksen.”

Kiusallisen osuvaa.

[Oikeasti “mutku mä tarvin” on tietenkin ”mutku mä haluun”, mutta kaikki mahdolliset kielelliset kiertotiet ja defenssimekanismit on käytävä läpi, ennen kuin saavutetuista materiaalisista eduista voidaan alkaa tinkimään.]

Turhakkeiden sijaan kannattaisi etsiä normikulutuksen kohtuullistamista, mistä oli juttua (kukas sen kissan hännän…) mm. tämän päivän MT:ssa (linkin takana valitettavasti vain johdanto).

Lopuksi aihetta liippaava vastamainos.

Että yksi tulivuori voi sulkea yhden maanosan lentoliikenteen.

Että kaikki lennot eivätkään ehkä sittenkään olekaan täysin välttämättömiä kuitenkaan.

Että Euroopassa lennetään päivittäin 22 000 lentoa.

Että keskiverto-lentokone (esim. Airbus A320) painaa 75 tonnia, ja kun se kerrotaan 22 000:lla, voidaan todeta, että joka päivä Euroopassa lähetetäään yli miljoonan henkilöauton painon verran alumiinia kymmenen kilometrin korkeuteen.

Että polttoainetta kuluu 3-5 litraa/matkustaja/100km, jos kone on täynnä (lentoliikenteen oma tieto). Lento Suomesta ei-vielä-kovinkaan-kauas (1500 km) 150-paikkaisella Airbusilla hörppää 7 000-11 000 litraa uusiutumattomia luonnonvaroja. Tämän voi kertoa 22 000:lla, jos haluaa päästä kerosiinin kulutuksessa maanosan suuruusluokkaan.

Että pidän luvuista.

Että jopa ministerit voi neuvotella videoyhteyden avulla.

Että Jumala käyttää tulivuoria ja ihminen lentokoneita.

Autoille on annettu maaliskuun alusta energiamerkintöjä. Jos auto päästelee kilometrillä alle 100 grammaa hiilidioksidia, se saa luokituksen A. Huonoimpaan luokkaan G joutuu yli 200 gramman päästöillä.

Jos autoja verrataan toisiinsa, osa voidaan luokitella ”vihreään” A-luokkaan. Mutta jos autoa verrataan siihen itseensä, tilanne muuttuu täysin.

Auton moottoriin syötetystä energiasta noin kaksi kolmasosaa häipyy lämpönä taivaan tuuliin. Jäljelle jäävästä energiasta osa häviää voimansiirtoon, jarrutuksiin, sähkölaitteisiin ja tyhjäkäyntiin. Auton hyötysuhteeksi jää noin 12–14 %.

Auton liikuttelun tarkoituksena on usein ihmisten siirtäminen paikasta toiseen. Taajamissa autossa matkustaa keskimäärin 1,2 henkilöä. Viidessä autossa kuudesta matkustaa siis vain yksi henkilö.

Jos 1,2 keskiverto taajama-autoilijaa painaa sata kiloa ja keskiverto taajama-auto 1400 kiloa, vain viidestoistaosa auton siirtämiseen tarvittavasta energiasta kuluu ihmisten siirtämiseen. Lopulla siirretään autoa, välinettä.

Auton 13 % hyötysuhde putoaa viidestoistaosaan eli alle prosenttiin, jos auton liikuttamisen tarkoitus on yhden ihmisen siirtäminen taajamassa. Eli yli 99 % bensiinin palamisessa vapautuneesta energiasta menee aivan muualle.

Ihmisen siirtämisen välineenä auto kuuluu aivan kiistatta energialuokkaan Ö. Eikä sekään ehkä riitä.

***

Jatkan kirjotusta, joka julkaistiin Hesarin yleisönosastolla 17.4.

Auto on yksi tärkeimmistä olemisemme kulmakivistä. Se dominoi maisemaa ja maankäyttöä, sen tarpeille on alistettu kaupunkikeskustat. Kymmenettuhannet metsä- ja peltohehtaarit on peitetty soralla ja asvaltilla auton siitä kulkea.

Auto tunkeutuu sisuksiimme silmien kautta, se tulee ainaisena taustahälynä korvista sisään. Se kulkeutuu maantiepölyn ja pienhiukkasten kautta hengitysilmaamme.

Auton kulkuväylien avulla hahmotetaan Suomi, sen avulla luokitellaan ihmiset menestyjiin ja syrjäytyjiin. Monille se ei ole kulkuväline eikä edes identiteetin jatke, vaan identiteetti itse.

Auton takia kuollaan, toiset salamannopeasti kolareissa, toiset hitaasti erilaisiin hengitystiesairauksiin ja työperäisiin vaivoihin.

Auto symboloi länsimaista kertakäyttökulttuuria ja päämäärätöntä kiirettä. Autossa aineellistuu yksilöllisyyden ihanne: auton peltien sisällä olen suojassa, siellä olen vapaa yksilö, Minä, jota varten kaikki on.

Autoistunut yhteiskunta ei ole luonnonlaki, vaan lukemattomien arvovalintojen summa. Suurin valintojen ohjaaja on tietenkin autoteollisuus, joka on esimerkiksi onnistunut luomaan hävyttömän tehottomasta polttomoottorista (vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut olemassa) standardin. Mutta samaa likaista keitosta hämmentää kaupunginvaltuutettu, kun hän vaatii viheralueen muuttamista parkkipaikaksi. Samoin ministeri, joka hommaa rahoituksen ohitustien leventämiselle, täysimääräiselle satsaukselle fossiilisten polttoaineiden lisäkäyttöön ja tulevien sukupolvien elinehtojen kaventamiseen.

***

Koska jokamiehen tie autoon on ollut pitkä, pitkä on myös tie ulos autosta. Mikään ei muutu hetkessä, mutta suunnan pitäisi olla vihdoinkin selvä: eroon yksityisautoiluun perustuvasta yhteiskunnasta. Ehkä kaikkein paras motivoija on polttoaineen hinta, sillä öljy loppuu, kiitos Herran.

Jos postmoderni merkitsee sirpaleisuutta, dekonstruktiivisttuta ja kyynisyyttä, sen aika näyttää (onneksi) olevan vähitellen ohitse. Tältä minusta näyttää - mutta seuraan hyvin satunnaisesti mediaa ja luen todella vähän kirjoja.

Sunnuntain Hesarissa Risto Volanen esitteli kolmen ajattelijan teoksia 2000-luvulta. Filosofisia tiiliskiviä ei tyhjennetä muutamalle palstalle enkä sen vuoksi voi sanoa, kuinka satunnaisia ovat esimerkiksi seuraavat poiminnat:

Volasen referoima Jürgen Habermas sanoo, että “järkeväkin käsitys voi joutua vaikeuksiin eettisen motiivin puuttuessa”. Etiikka on lisä, joka tekee tiedosta viisautta. Siksi puhummekin tietoyhteiskunnasta emmekä viisausyhteiskunnasta.

Postmoderni arvorelativismi (tai nihilismi) ei oikein toimi tilanteessa, jossa tarvitaan viisautta. Globaali muutos vaatii yhteisiä päämääriä ja päämääriin sitoutuminen tarvii tuekseen yhteisiä arvoja. Mitä nuo arvot voisivat olla?

Teologi Pauliina Kainulainen ehdottaa pyhyyden palauttamista arvoonsa. Että olisi jotakin sellaista, johon ei saa koskea, joka olisi erotettu tavanomaisesta.

Habermas jatkaa Volasen referoimana, että julkisen vallan pitäisi pysyä neutraalina, mutta “sen tulisi arvostaa myös uskonnollisia yhteisöjä niiden tarjoamien eettisten lähteiden vuoksi”.

Mutta entä jos - edelliseen postaukseen viitaten - uskonnolliset yhteisöt eivät itsekään kykene hyödyntämään niillä käytössä olevia eettisiä lähteitä? Voipa olla jopa niin, että kristillisessä yhteisössä ei keskitytäkään siihen, mitä oikea ja väärä merkitsee kristillisen etiikan kulmakiven, rakkauden kaksoiskäskyn tarkoittamassa mielessä, vaan siihen, mikä on oikeaa ja väärää yhteisön tradition valossa.

Habermas ja Jean Clair ymmärtävät, Volanen jatkaa, että “auttaakseen itseään ihminen tarvitsee sekä koossa olevan sielun että valistuksen terveen järjen”, jotka ajautuivat 1900-luvun ajaksi erilleen.

Nämä herrat ovat oikeassa. Tarvitaan valistusta ja tietoa, kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, mitä esimerkiksi maapallon ekosysteemeissä on tapahtumassa. Toiseksi on vielä ymmärrettävä, mikä elämässä on arvokasta ja säilyttämisen arvoista ja mikä on hylättävä.

Jokin vanha on jäämässä taakse, uusi on nurkan takana - tämä on kuulemma jokaisen sukupolven kokemus omasta ajastaan. Meidän vanhaa voi kutsua vaikka postmoderniksi fossiilikapitalismiksi, mutta mikä on uusi ja mihin se perustuu?

Selvää on ainakin se, mihin se ei perustu.

Ympäristöongelmat voidaan ratkaista teknologialla, sanovat monet. Minusta ongelmat eivät ole savupiipunpäissä, vaan paljon syvemmällä.

Ensiksi, miksi meillä on ilmastonmuutos? Koska fossiilisia polttoaineita on poltettu ja poltetaan liikaa.

Miksi sitten poltetaan fossiilisia? Koska niistä saadaan paljon energiaa ja niitä on lyhyellä tähtäimellä edullista käyttää.

Mutta miksi fossiilisia poltetaan niin paljon; mihin tarvitsemme kauheasti energiaa? Koska autoilemme, lennämme, asumme mukavasti ja ostelemme kaikenlaista - kaikki nämä kertovat arvoistamme.

Arvoihin energiantuhlaus ja ympäristöongelmat siis lopulta palautuvat.

Ortodoksisen kirkon arvostetuimmassa virassa istuva piispa, “vihreä patriarkka” Bartolomeus, muotoilee näin: ympäristöongelmat ovat seurausta ihmisen vakavasta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta.

Mitä on moraalinen häiriötila, sitäkö, ettemme osaa emmekä halua ottaa vastuuta teoistamme? Entä hengellinen häiriötila, onko se sitä, että ihminen suostuu kernaasti ottamaan luomakunnan valtaansa, ja viljelemään, muttei varjelemaan?

Vai johtuuko koko häiriötila siitä, ettemme myönnä tai edes tunnista ahneutta itsessämme?

Raamatun aikaan ahneus oli aivan käyttökelpoinen sana:

Sananlaskun (Sananl. 21:26) kirjoittaja vetää mutkat suoriksi: “Ahne on aina ottamassa, vanhurskas antaa, ei kitsastele.” Siis että ahneen vastakohta olisi vanhurskas? Myös Efesolais- ja Kolossalaiskirje viittaavat tähän suuntaan, kun niissä kuvaillaan ahneutta epäjumalanpalvelukseksi (Ef. 5:5, Kol. 3:5). Jeesus luettelee ahneuden murhien ja aviorikosten seassa asioiksi, jotka saastuttavat ihmisen (Matt. 7:20-23).

Ahneus on mainonnan ja talouden kielellä käännetty hyveeksi. Nykyaikainen markkinatalous ja jatkuva kasvu tarvitsevat ahneita ja itsekkäitä ihmisiä, joille mikään ei ole tarpeeksi - siis kunnollisia esivaltaa pelkääviä kristittyjä, jotka ottavat pääministerin neuvosta vaarin, kun hän kehottaa kuluttamaan enemmän?

Ilmassa on nyt downshiftingiä, hitausliikettä, degrowthia, zeitgeistia ja muuta. Ihmiset kaipaa elämään rauhallista tempoa, vähemmän liikkuvia osia.

Suomalaisista käsitteistä paras on mielestäni kohtuus, vaikka ei leppoistaminenkaan huono ole. Kohtuuden voi ulottaa kaikkeen elämään.

Lähiaikoina tulen kirjoittamaan kohtuudesta enemmän. Pysykää linjoilla.

Ensimmäinen kohtuus-kirjoitus liittyy Marko Ulvilan alustukseen, jonka hän piti Kohtuusklubissa kuukausi sitten. Kohtuusklubi on täkäläinen kansalaisseminaari, jossa etsiskellään kestäviä elämänmuotoja. Tein tilaisuudesta pienen tiedotteen.

***

”Kolmannes maailman väestöstä elää kestävästi”

Puheet ihmiskunnan elämisestä yli varojen voidaan unohtaa, sillä noin kolmannes ihmisistä elää kestävästi.

- Toisenlaista, kestävää maailmaa ei tarvitse etsiä kiven alta, se on keskuudessamme tässä ja nyt, sanoo tutkija ja kansalaisaktivisti Marko Ulvila.

Ulvila puhui Kohtuusklubissa Joensuussa ravintola Vanhassa Jokelassa torstaina 4.3.

Ulvila jaottelee ihmiset luokkiin kulutuksen perusteella. Kamppaileva luokka kärsii nälkää ja puutetta. Kuluttava ja ylikuluttava luokka vie valtaosan maailman luonnonvaroista ja vastaa luonnon saastumisesta.

- Näiden väliin jää kestävä luokka, jolla ei ole akuuttia puutetta eikä se elä yli varojen.

Kestävää luokkaa löytyy Ulvilan mukaan suhteellisen paljon Costa Ricasta, Dominikaanisesta tasavallasta ja Jamaicalta. Maat ovat Happy Planet -indeksillä mitattuna maailman huippua. Ulvilalta ilmestyy tänä vuonna yhdessä Jarna Pasasen kanssa kirja, jossa luokkajakoa kehitellään edelleen.

Ihmiskunnan sijaan ongelma on kuluttavassa ja ylikuluttavassa luokassa. Sen köyhdyttäminen ratkaisisi Ulvilan mukaan paljon.

- Päästöt vähenisivät, keskiluokka ei pyrkisi jäljittelemään yläluokan kulutustyyliä ja suhteellinen köyhyys helpottuisi. Miksei tästä puhuta enempää? Ulvila ihmettelee.

 ***

Taustaa Ulvilan esitelmään täältä, Ulvilan ja Pasasen toimittama englanninkielinen kirja täällä.

Ainakin kahtalainen oli tavoite tällä blogilla alunalkujaan. Halusin kirjottaa itseäni kiinnostavista aiheista ilman vaatimusta tyylistä, muodosta tai aiheen myyvyydestä, ja ajattelin, että julkisesti ajatteleminen teroittaa kynää paremmin kuin omalle itselle raapustelu.

Juu-u, olen saanut puhua suuta puhtaaksi. Tiedä siitä terottumisesta, mutta ilmaisu on vappautunut.

Ympäristökysymyksiinhän olen keskittynt, ja aika paljon ilmastonmuutokseen, joka on yksi oire siitä, että mollaam poijat eletty yli varojen.

Sitten kylmäpuristusta tähänsaakkaisesta.

Lähtökohta ympäristöajattelussani (juhlallinen sana, tat-ta-rat-ta-taa-a) on se, että yksilölle, siis minulle, kuuluu vastuu omista tekemisistäni ja laiminlyönneistäni. Yritys hahmottaa kysymystä globaalisti ei tuo harteilleni koko maailman ympäristötaakkaa. Harteillani on minun ikioma taakkani, jota en halua ulkoistaa millekään kunnalle.

Sanotaan nyt vielä sekin, että täydellistä vastuunkantajaa ei ole. Armoa tarvitaan.

Ympäristöajattelun lähtökohdat voivat olla monella suunnalla, esimerkiksi Raamatussa. Nostan esille pari minulle tärkeää pointtia.

Moosekselle Jumala antoi kymmenen käskyä - joista seitsemän on oikeastaan kieltoja. Jumala ei kehottanut eikä neuvonut, ei antanut suositusta eikä opastanut, vaan käski: “Älä varasta.”

Luther selittää (nyt astutaan raamatuntulkinnan puolelle) seitsemättä käskyä näin: “Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme anasta lähimmäiseltämme rahaa tai omaisuutta, emmekä saata sitä itsellemme petollisella kaupalla tai vääryydellä, vaan autamme häntä enentämään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan.”

Ovatko luonnonvarat minun ja lähimmäistemme omaisuutta? Onko Etelän  raaka-aineiden kuskaaminen Pohjoiseen “petollista kauppaa”? Autammeko kuluttamisellamme kolmannen maailman köyhiä tai tulevia sukupolvia “enentämään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan”?

Myös muiden käskyjen, vaikkapa viidennen, selitystä voi miettiä globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

No sitten. Käskyt kiteytyvät tähän: rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Kiteytys kohoaa käskyjä abstraktimmalle tasolle, mutta yritän kysyä jotain siitäkin.

Mitä on lähimmäisen rakastaminen? Onko se sitä, minkä Jeesus tiivistää vuorisaarnassa: “Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille”?

Mitä haluan ihmisten tekevän minulle, haluanko heidän kaventavan elinmahdollisuuksiani? Haluanko, että he saastuttavat ilman jota hengitän, veden jota juon, maan josta saan ruokani? Jos en halua, toiminko niin, että elinmahdollisuudet kolmannessa maailmassa tai meidän jälkeen tulevilla eivät heikkene? Elänkö niin, ettei ilma, maa ja vesi saastu?

Oman ekologisen jalanjäljen pienentämiseksi en keksi parempaa yleisohjetta kuin vähennä kulutusta. Kohtuullinen kulutuksen tavoitetaso voi olla vaikkapa 2/5 suomalaisten keskiarvosta. Nosta siis ostamisen ja matkustamisen kynnystä. Kaikkea ei tarvi omistaa, monenlaista voi myös vuokrata tai lainata (tartteeko joku muuten peräkärriä?).

Jäljellejäävän kulutuksen painopistettä voi siirtää kestävämmälle pohjalle. Tehokkaita ja helppoja tapoja on esimerkiksi lihansyönnin vähentäminen, sähkösopimuksen vaihtaminen vihreäksi ja vaikka “ei mainoksia” -tarran kiinnittäminen postilaatikkoon tai -luukkuun. Tehokasta, muttei välttämättä helppoa, on yksityisautoilun vähentäminen, lentämisen lopettaminen tai aurinkokeräimen liittäminen asunnon lämmitysjärjestelmään.

Itse yritän välttää tuotteita, jotka on tuotu kaukaa tai jalostettu pitkälle. Sähkö- ja moottorilelut jätän mieluummin kaupan hyllyyn.

Yhden ihmisen näpertelyt eivät tietenkään juuri vaikuta Isoihin Linjoihin. Mutta - vertaus on lukijoille tuttu - eipä yhden ihmisen pidättäytyminen väkivallasta hetkauta maailman väkivallan määrää sinne eikä tänne. Silti emme halua lyödä. Miksi? Koska se on väärin.

Poliitikkoja ja muita vallanpitäjiä kannattaa painostaa tekemään päätöksiä tulevaisuuden puolesta: Vaadi lähikauppaalta lähiruokaa. Lähetä kansanedustajalle sähköpostia. Kirjoita paikallislehden lukijan ääneen. Vaadi kuntapäättäjiltä kunnollisia pyöräteitä - ja käytä niitä. Ohjaa prosentti tuloistasi työlle ympäristön ja ihmisten hyväksi. Tai mitä ikinä.

Loppuun muutama random-osuma netistä. Nuista voi löytyä viiteryhmiä, ideoita tai inspiraatiota.

www.demos.fi/top5/

www.changemaker.fi/

www.maanystavat.fi/kamproj.php

www.ilmasto.org/lisatietoa.html

Viime kesänä lanseeratun kirkon ilmasto-ohjelman periaatteita ovat kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Kohtuudesta puhutaan usein - minuakin on neuvottu kohtuuteen - mutta harvoin käsitettä avataan.

Joku voinee pitää kohtuutena kuluttamisessa sitä, että kuluttaa vähän vähemmän kuin suomalainen keskimäärin; ei aja ihan niin uudella autolla, ei asu ihan niin prameassa talossa, ei käy ihan niin kaukana lomamatkalla kuin keskivertosuomalainen ja niin poispäin. Tämä edustaa paikallista näkökulmaa, jota yritin käsitellä eräässä aiemmassa kirjoituksessa. Paikallinen näkökulma ei mielestäni pelitä maailmassa, jossa energia, tavarat ja saasteet kulkevat yli valtioiden rajojen.

Globaalista näkökulmasta kohtuutta voisi rakentaa vaikka näiden realiteettien pohjalta: 1) meillä on yksi maapallo ja 2) sillä elää niin ja niin paljon ihmisiä.

Kuinka luonnonvarat pitäisi jakaa, jotta globaali kohtuus toteutuisi? Onko suomalaisilla oikeus enempään kuin togolaisilla tai omilla lapsillamme? Jos on, niin millä perusteella (kylmään talveen vetoamalla voi olla vaikea perustella taulutelevisiota tai uutta autoa)?

WWF:n tuoreimman Living Planet -raportin mukaan ihmiskunnan maailmanlaajuinen kantokyky ylittää maapallon uusiutumiskyvyn noin 30 prosentilla. Raportin mukaan suomalaisten jalanjälki on vähän yli 5 hehtaaria [togolaisilla hehtaarin luokkaa], kun kestäväksi tasoksi vuonna 2005 arvioitiin vähän yli kaksi hehtaaria.

Oma näkemykseni on, että kohtuus voisi näin ensialkuun olla 2/5 keskivertosuomalaisen kulutuksesta.

Kestävän ekologisen jalanjäljen tason arvioidaan pienenevän vuoteen 2050 mennessä hehtaarin tienoille. Kohtuudesta tulee yhä kohtuuttomampi.