epäkuluttajan sivut

toiseen blogiin, jos jotakuta teema “Jumalan valtakunta” kiinnostaa.

Sikainfluenssarokote, polttomoottori, vesiklosetti, ydinpommi, kansallisvaltio - maailmaan mahtuu erehdyksiä, jos niin halutaan nähdä.

Mutta turha on lähteä merta edemmäs, löytyy niitä omasta itsestäkin. Kuten tiedätte, tämä blogi (ja muu henkilöhistoriani) on lähes katkeamatonta erehdysten ketjua, jos niin halutaan nähdä.

Mutta nyt on tullut tilinteon hetki! On aika myöntää erehdykset! On aika puhdistaa pöytä ja tehdä kaikkien aikojen pesänselvitys (mikä sekin voi olla erehdys, mutta miksi piittaisin siitä?)!

Myönnän, että olen erehtynyt luulemaan,

- että olen oikeassa, tai ainakin oikeammassa kuin joku toinen.

- että joku toinen, joku auktoriteetti tai joku ihmisjoukko, on kokonaan oikeassa.

- että olin syntynyt totuuteen, vaikka olin syntynyt ihmisyhteisöön.

- että Jumala ja hänen valtakuntansa ovat ’siellä’, vaikka Jeesus kieltää tätä uskomasta.

- että kieli vastaa olevaista.

- että looginen ja kattava kielellinen kokonaiskuva maailmasta on mahdollinen.

- että looginen ja kattava kielellinen kokonaiskuva myös olevaisen alkusyystä, ylläpitäjästä ja päättäjästä, itsestään Jumalasta, on mahdollinen.

- että keskustelen olevaisesta, vaikka keskustelenkin kielestä ja sen logiikasta.

- että maailma on yhtä kuin se, mitä sen sanotaan olevan.

- että maailma on paha.

- että aika on paha.

- että minä on yhtä kuin ne leimat, joita minä itse ja muut ovat minulle antaneet.

- että oikein toimiminen on sitä, että jätetään tekemättä sitä, mikä on kiellettyä, ja tehdään sitä, mitä pidetään oikeana.

- että ahneuden hedelmät ovat Jumalan siunausta.

- että kristittynä oleminen on oikeassaolemista (voi, kuinka täydellinen erehdys!).

- että erehtymisen myöntäminen on jotenkin noloa.

- että ymmärtäisin, missä kaikessa olen erehtynyt.

Eräässä idän filosofiassa ollaan sitä mieltä, että tahtominen on kärsimyksen ja pahan alkusyy. Onko Palestiina niin idässä, että siellä olisi ajateltu samoin - siitä pari ajatusta.

Paavali (1 Tim 6:10) sanoo, että ahneus (Biblia 1776) tai rahanhimo (Raamattu 1992) on kaiken pahan juuri. Vulgata käyttää tässä sanaa cupiditas, jolle sanakirja antaa suomennoksiksi “halu, himo; ahneus, vallanhimo, kunnianhimo”.

Jeesus kehottaa rukoilemaan “tapahtukoon sinun tahtosi”. Koska olen synnin läpäisemä, myös minun tahtoni on sitä, kun taas Jumala, ja samalla Hänen tahtonsa, on hyvä. Kuinka Jumalan tahto, hyvä, voi tapahtua, jos oma tahtoni, paha, on sen esteenä? Eikö minun tulisi luopua omasta tahdostani, jotta Jumalan tahto voisi toteutua? Eikö Paavali tarkoita juuri tätä, kun hän sanoo, että “enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal 2:20)? Itsekäs minä on kuollut ja Kristus (siis Kristus, ei isä eikä äiti eikä puhujaveli eikä heikko veli eikä seurakunta) on astunut tilalle.

Tätä on parannus. Mutta vaikka astutaan kuolemasta elämään, silti ei astuta epätäydellisyydestä täydellisyyteen: “Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee.” (1 Joh 3:2)

Jos halu ja himo ovat pahuuden alkusyy, niin pahuuden alkusyystä pääsee eroon, jos pääsee eroon halusta ja himosta. Kuulostaa Siddhartha Gautamalta, eikö totta. Mutta kun halusta vapautumisen aikaansaaja ja päämäärä on Kristus, ajatus kuulostaakin jo Paavalilta ja Jeesukselta.

Pelosta kirjoitin alkukesästä. Palaan teemaan vielä Johanneksen kirjeen johdattelemana.

Johannes kirjoittaa, että Jumala on rakkaus. Hän jatkaa, että rakkaudessa, siis Jumalassa, ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Kun ihminen on rakkaudessa, Jumalassa - tai voisi varmasti Paavalin tavoin sanoa: Kristuksessa - hän ei pelkää.

Samaan asiaan palautuu armo. Jos minut on armahdettu, hyväksytty sellaisenaan ilman mitään ehtoja, silloin voin hyväksyä ja armahtaa myös muita ilman, että minun tarvitsee vaatia heitä toimimaan tietyllä tavalla. Vapauteen Kristus meidät vapautti, kirjoittaa Paavali, vapauteen synnin ja kuoleman alta, vapauteen pelosta. Meidät on vapautettu myös siitä pelosta, että tuo tai tuo (esim. tämän kirjoittaja) ei ehkä käyttäydykään niin kuin on tapana tai niin kuin minä toivoisin hänen käyttäytyvän.

Ja vielä tähän samaan palautuu totuus - itse asiassa mietin, ovatko Jumala, Kristus, Armo, Iankaikkinen elämä, Totuus, Vapaus, Anteeksiantamus, Elämä, Jumalan valtakunta ja muu senkaltainen kaikki yhtä ja samaa.

Olen kuullut, että jotkut pelkäävät, mitähän seuraavaksi kirjoitan blogissani tai jossain sanomalehdessä. Enhän voi sitä kovin hyvin edeltäkäsin tietää, mutta nyt kysyn sellaista, että ketä ja millä tavoin uhkaa se, että joku jossain internetin laiteilla miettii, mikä täällä ehkä on oikein ja mikä väärin?

Sellaistakin kuulin, että jotkut pelkäävät minun olevan menettämässä järkeni. Noin absurdiin pelkoon en osaa sanoa muuta kuin “relaa hei!”

Kun menin naimisiin, minua aivan oikein neuvottiin, ettei toista pidä yrittää muuttaa. Sama pätee avioliiton lisäksi muihinkin ihmissuhteisiin. Mutta miten kauan meneekään (tai ainakin minulta meni), ennen kuin todella osaa jättää toisen vapaaksi ja antaa hänelle oikeuden olla sitä mitä hän on. Että rakastaa toista oikeasti, tekipä hän niin taikka näin. Mene tai tule, lähde tai jää, pilkkaa tai ylistä - se voi aiheuttaa tunteita, mutta ei uhkaa sitä, mitä olen.

En voi ehdollistaa rakkauttani tyyliin “rakastan sinua, jos teet sitä tai et tee tätä”. En voi sanoa, “pysyt rakkaudessamme vain, jos teet niin kuin me teemme”. En voi sanoa, että “teen itsemurhan, jos lakkaat rakastamasta minua”.

Tuollainen on itsekkyyttä, uhkailua, toisen alistamista, hallintaa, jotka kaikki palautuvat pelkoon. Ne ovat rakkauden vastakohtia, eivät suinkaan sen ehtoja. Kun meillä on Jumala, rakkaus, mitä me pelkäisimme? Näkyykö jossain kiljuvia jalopeuroja, susia lammasten vaatteissa tai muita petoja, joita pitää juosta karkuun? Eikö meillä ole puolustaja, joka on vahvempi kaikkia sarvellisia ja sarvettomia otuksia?

Psalminkirjoittaja ei hoe “voi kuinka turvallista”, vaan hän sanoo, että “vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa”. Täällä kuljemme armon auringon alla - ja ihmiset pelkäävät. Miksi pelätä, eikö Herra ole veneessä?

Jos kuitenkin joku teistä pelkää tai on huolissaan, niin siinäpä on käsillä soma pikku ongelma.

“Jotta” - nyt leikin hetken, jos sallitte, elämäntaitokonsulttia - “ongelmasta pääsee, se on ensin tunnistettava. On aivan olennaista huomata, että teidän pelossanne ei ole kysymys minusta, maailmasta, meidän tulevaisuudestamme, eriseurasta, ilmastonmuutoksesta, maailmanlopusta. Ei mistään sellaisesta. Teidän pelossanne on kysymys pelkästään teistä itsestänne. Missään ulkopuolella pelko ei ole, ainoastaan teissä. Tämä on ensimmäinen askel.”

Uskon ja etiikan suhde kiinnostaa, kuten ehkä olette huomanneet. Sitä muutamalla sanalla yritän hahmotella itselleni kirjan Vapauteen Kristus vapautti meidät (SRK 2008) herättämien ajatusten pohjalta. Voinpa muuten suositella tätä mainiota kirjaa, jossa Jorma Kiviranta selittää Paavalin Galatalaiskirjettä.

Paavalin käytyä Galatiassa sen seurakuntiin tuli judaistikristittyjä, joiden mukaan kristinuskoon kääntyneet pakanat oli ympärileikattava ja heidän oli omaksuttava juutalainen laki. Galatalaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, että kristitty on vapaa laista, koska Kristus on täyttänyt lain.

Kiviranta siteeraa aika paljon Lutheria, muun muassa selitystä Galatalaiskirjeen toisen luvun alusta:

“…Paavali antaa ymmärtää, että on olemassa kahdenlaista evankeliumin käyttöä, totuuden mukaista ja totuuden vastaista … Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistivat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä.”

Mitä voisi tarkoittaa “rakkauden uskolle antama muoto”, jota ei missään nimessä pidä asettaa vanhurskauden ehdoksi? Sitäkö, että ihmisellä ei ole korvakoruja, värjättyjä hiuksia eikä televisiota? Entä miten voi tietää, ovatko niin sanotut armoneuvot evankeliumia vaiko evankeliumiksi naamioituja isien perinnäissäädöksiä, lakia?

Galatalaiskirje tekee päivänselväksi sen, että ihminen ei voi rakentaa pelastumistaan sekä armon että tekojen varaan, ei sitten niin pienimmässäkään määrin. On valittava täysin armo tai täysin laki - ja lakia ihminen ei voi täyttää. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, Kristuksen sovituksen uskominen.

Lain noudattaminen ei siis toimi pelastustienä, vaan vanhurskauttamismielessä laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan yhtä kauas kuin taivas on maasta.

Lakia on kuitenkin syytä pohtia, sillä uskoon liittyy - tai voisiko jopa sanoa että uskon varaan rakentuu - kristityn etiikka, käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä on hyvä elämä. 1. Johanneksen kirje sanoo, että “se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään”. Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan tahto on, että teemme hyviä tekoja: “Hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto.”

Jeesus kiteytti “lain ja profeetat” rakkauden kaksoiskäskyyn ja kultaiseen sääntöön. Kun Nasaretin etiikanopettaja oli samalla “tosi Jumala tosi Jumalasta”, kiteytykset tulevat korkeimmalta kuviteltavissa olevalta auktoriteetilta, itseltään Jumalalta.

Ymmärtääkseni Jeesus määritteli noilla tiivistyksillä samalla sen, millaista tulisi olla armahdetun syntisen elämän; millaista on hyvä elämä Jumalan tarkoittamassa mielessä. Armahdetulle syntiselle hyvä elämä on sitä, että hän tekee Jumalan tahdon ja noudattaa Hänen lakiaan, ei siksi, että ansaitsisi pelastuksen, vaan siksi, koska hän tietää, että näin on oikein ja hyvä.

Miten sitten on, ilmeneekö armahdetun syntisen usko ainoastaan Jeesuksen mainitsemana lain täyttävänä rakkautena, joka toimii lähimmäisen hyväksi, vai voiko Jumala vaatia meiltä tekoja, kuuliaisuutta tai uhria niiden itsensä vuoksi, vaikka ne olisivatkin vastoin lähimmäistä? Onko kristinuskon hulluus kokonaan ristissä vai ristin lisäksi vielä etiikassa?

Tällaisia pyörii mielessä kuumana kesäiltana, jolloin kurpitsat kasvavat hyvin.

Olen kasvanut hengellisessä yhteisössä, jossa synnistä on puhuttu paljon, joskus jopa enemmän kuin armosta. Silti synti käsitteenä on jäänyt sen verran hämäräksi, että minun on syytä sitä itselleni selventää.

Usko näyttäytyy minulle kahtena ulottuvuutena. Ensinnä sillä on vertikaalinen, hengellinen, Jumala-suhteeseen liittyvä, I laintaulun (käskyt 1-3) alaan kuuluva ulottuvuus. Toiseksi uskolla on horisontaalinen, eettinen ulottuvuus, joka liittyy siihen, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen (ja laajemmin luomakuntaan). Tästä kertoo II laintaulu (käskyt 4-10).

Vaikka teoilla ei ansaita mitään, vaan pelastuminen perustuu alusta loppuun Jumalalta tulevaan armoon, noilla kahdella on tiivis yhteys. Yhteyteen viittaa esimerkiksi Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta: silloin puhutaan teoista (Matt 25:31->). Myös Jeesuksen “hedelmistä puu tunnetaan” -kielikuva kertoo tästä yhteydestä.

Lutheri valottaa asiaa Roomalaiskirjeeseen esipuheessa: usko, armahduksen vastaanottaminen, aikaansaa sen, että ihminen täydestä sydämestään yhtyy lakiin, on täydestä sydämestä sitä mieltä, että laki on hyvää ja oikein. Se, joka vastentahtoisesti tai jotain ansaitakseen noudattaa lakia, on lain alla ja joutunut erilleen Kristuksesta.

Vertikaalisessa mielessä synti merkitsee epäuskoa, synneistä suurinta, sitä, ettei usko Jeesuksen sovitukseen, sitä, ettei voi yhtyä uskontunnustukseen, sitä, että antaa sydämessään tilaa muille jumalille, sitä, että turvautuu johonkin muuhun kuin Jumalaan.

Horisontaalisessa mielessä synti on lähimmäisen vahingoittamista tai laiminlyömistä. Tästä puhuu Elihu Jobille: “Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.” (Job 35:8)

Onko tässä synti -käsitteen koko käyttöala?

Jos on, niin yhteisöllisten normien rikkomista - jos se ei vahingoita lähimmäistä - ei pitäisi sanoa synniksi vaan esimerkiksi normirikkeeksi. Sillä jos synnin ajatellaan olevan sydämen luopumista Jumalasta ja synniksi sanotaan yhteisöllisen normin rikkomista, silloin yhteisö korotetaan Jumalan asemaan. Uskovainen tai uskovaisten joukko ei kuitenkaan itsessään ole valkeus, vaikka hän tai he todistavat valkeudesta. Valkeus on Sana, Kristus.

Usko horisontaalisessa mielessä voi hahmottua joko kokoelmana sääntöjä - käytän ystäväni määritelmää “tunnustususko” - tai sitten olemassaolon tapana - ystäväni sanoisi “eksistenssiusko”. Puhuisiko Paavali tässä yhteydessä heikosta ja vahvasta uskosta, sitä en osaa sanoa.

Jakoa ystäväni havainnollisti juuri Paavalin avulla: kristittyjä vainonnut Saulus tarsolainen edusti tunnustususkoa, Kristuksen seuraajaksi kääntynyt Paulus, joka oli “kaikille kaikkea” pelastaakseen edes muutamia, puolestaan eksistenssiuskoa. Äärimmilleen Paavali vie eksistenssiuskonsa sanoessaan, että “kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä” (Room 14:23).

Hieman karrikoiden: Tunnustususkovalle synti on vääriä tekoja, sanoja tai ajatuksia, ja oikein uskominen edellyttää (myös) tiettyjen ulkoisten tunnusmerkkien (kuten ympärileikkaus) täyttämistä. Eksistenssiuskovalle synti on sitä, että sydän etsii jotain muuta kuin Jumalaa ja hänen tahtoaan. Edelliselle synnin välttäminen on väärien asioiden välttämistä, jälkimmäiselle lähimmäisen parhaan etsimistä. Edellinen näyttäytyy passiivisena kieltäytymisenä, jälkimmäinen aktiivisena toimintana.

Tunnustususko/eksistenssiusko -asetelmaa valaissee kohta, jossa Jeesus poimi tähkäpäitä sapattina (Mark 2:23->). Jeesus, synnitön, osoitti tempullaan, ettei perinnäissäädöksien rikkominen ole sitä, mitä sanotaan synniksi, ei, vaikka fariseukset siihen loukkaantuivat.

Voisiko synti sanana taipua tunnustus-eksistenssi -kahtiajakoon? Toisaalla Raamatussa puhutaan laskettavissa olevista synneistä, toisaalla taas puhutaan synnistä ainesanan tapaan. Johannes Kastajan mukaan Jeesus otti pois maailman synnin, meidän jumalastaluopumisemme, ei syntejä, niitä pahoja ajatuksia ja tekoja.

Tällaisia. Älköön kukaan luulko, että luulen tietäväni näistä asioista paljoakaan. Minusta tällainen (keittiö)teologia vain on hauskaa ja ehkä hyödyllistäkin ajanvietettä.

Oululaislehteen on tulossa lähipäivinä juttu vanhoillislestadiolaisesta vaikenemisesta ja pelosta. Teemaan liittyvä kohta tuli mieleen Johanneksen kirjeestä (1 Joh 4:17-18):

“Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.”

Toivon sydämestäni, ettei yksikään uskovaisen pelkäisi toisia uskovaisia. Jos olen ymmärtänyt oikein, meidän tulisi pelätä Jumalaa niin, että kartamme syntiä ja toimimme lähimmäistemme parhaaksi, erityisesti niiden lähimmäisten, jotka eivät saa itselleen oikeutta.

Lähden lomalle pariksi viikoksi. Sähköposti saattaa toimia, puhelin ja blogin kommentointi ei.

Ympäristöongelmat voidaan ratkaista teknologialla, sanovat monet. Minusta ongelmat eivät ole savupiipunpäissä, vaan paljon syvemmällä.

Ensiksi, miksi meillä on ilmastonmuutos? Koska fossiilisia polttoaineita on poltettu ja poltetaan liikaa.

Miksi sitten poltetaan fossiilisia? Koska niistä saadaan paljon energiaa ja niitä on lyhyellä tähtäimellä edullista käyttää.

Mutta miksi fossiilisia poltetaan niin paljon; mihin tarvitsemme kauheasti energiaa? Koska autoilemme, lennämme, asumme mukavasti ja ostelemme kaikenlaista - kaikki nämä kertovat arvoistamme.

Arvoihin energiantuhlaus ja ympäristöongelmat siis lopulta palautuvat.

Ortodoksisen kirkon arvostetuimmassa virassa istuva piispa, “vihreä patriarkka” Bartolomeus, muotoilee näin: ympäristöongelmat ovat seurausta ihmisen vakavasta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta.

Mitä on moraalinen häiriötila, sitäkö, ettemme osaa emmekä halua ottaa vastuuta teoistamme? Entä hengellinen häiriötila, onko se sitä, että ihminen suostuu kernaasti ottamaan luomakunnan valtaansa, ja viljelemään, muttei varjelemaan?

Vai johtuuko koko häiriötila siitä, ettemme myönnä tai edes tunnista ahneutta itsessämme?

Raamatun aikaan ahneus oli aivan käyttökelpoinen sana:

Sananlaskun (Sananl. 21:26) kirjoittaja vetää mutkat suoriksi: “Ahne on aina ottamassa, vanhurskas antaa, ei kitsastele.” Siis että ahneen vastakohta olisi vanhurskas? Myös Efesolais- ja Kolossalaiskirje viittaavat tähän suuntaan, kun niissä kuvaillaan ahneutta epäjumalanpalvelukseksi (Ef. 5:5, Kol. 3:5). Jeesus luettelee ahneuden murhien ja aviorikosten seassa asioiksi, jotka saastuttavat ihmisen (Matt. 7:20-23).

Ahneus on mainonnan ja talouden kielellä käännetty hyveeksi. Nykyaikainen markkinatalous ja jatkuva kasvu tarvitsevat ahneita ja itsekkäitä ihmisiä, joille mikään ei ole tarpeeksi - siis kunnollisia esivaltaa pelkääviä kristittyjä, jotka ottavat pääministerin neuvosta vaarin, kun hän kehottaa kuluttamaan enemmän?

Sain kerrassaan mieluisan tehtävän kirjoittaa aukeama pääsiäismusiikista paikalliseen seurakuntalehteen. Epäilyksittä tartuin Bachin Matteus-passioon. Lainasin partituurin ja kasan kirjoja.

Uppouduin täysin tähän barokkimonumenttiin ja luterilaiseen musiikkisaarnaan, ja prosessi oli puhdistava. Laitan linkin pitkään - laadusta en sano mitään - juttuun (josta sitten on linkkejä myös juutuubiin), jahka se tämän kuun viimeisenä päivänä ilmestyy.

Mikä siinä on, että Bach tunkeutuu niin syvälle? Yritän vähän purkaa tuota asiaa.

Kirjaimet JJ - Juva Jesu, Jeesuksen avulla - ja SDG - Soli Deo Gloria, yksin Jumalalle kunnia - jotka Bach aina kirjoitti sävellystensä alkuun ja loppuun voivat olla pelkkiä rutiineja, mutta väitän, että niistä kuvastuu myös säveltäjän henkilökohtainen usko.

Mistä tällaista voi päätellä? Esimerkiksi siitä, että Bachilla oli verraten laaja teologinen kirjasto, jota säveltäjä myös ahkerasti luki ja kommentoi. Kenraalibasson oppikirjassaan Bach kirjoitti, että kaiken musiikin “perimmäinen syy ei saa olla mikään muu kuin Jumalan kunnia ja mielen rakennus. Missä tätä ei oteta huomioon, siellä ei ole mitään varsinaista musiikkia vaan pelkästään saatanallista lörpöttelyä ja posetiivin pyörittämistä.”

Matteus-passio ei ensisijaisesti kerro kanttori Johann Sebastianista, joka haluaa hakkauttaa nimensä kiveen ja jättää jälkeensä jotain pysyvää, vaan ihmiseksi tulleen Jumalan kärsimyksestä. Bach oli kirkkomuusikko, työmies Herran viinitarhassa, ei romanttinen hengentöillään kuolemattomuutta etsivä nero. Matteus-passion äärellä näyttää päivänselvältä, että Bachin missio oli kirkastaa kristinuskon ydintä, sen verran pieteetillä Bach on teoksensa säveltänyt. Lutherin mukaan “Jumala saarnauttaa evankeliumia musiikin välityksellä”, ja tässä Bach onnistuu paremmin kuin ehkä kukaan toinen.

Minuun Matteus-passio uppoaa syvälle ensinnäkin siksi, että uskon passion sanoman. Toinen seikka on se, että sanomaan on yhdistynyt musiikki, joka asuu ihmisessä kieltä syvemmällä. Musiikki on ihmisellä jo ennen syntymää, sillä korva kehittyy 24. raskausviikon paikkeilla (sikiö tosin kuulee ääniä jo tätä aiemmin). Elämän lopulla puhekykynsä menettänyt ihminen saattaa yllättäen löytää sävelen ja sanat lapsuudesta tuttuun lauluun.

Mikään puhuttu saarna ei uppoa yhtä syvälle.

Matteus-passio, ja hyvä musiikki laajemmin, kertoo ainakin minulle suoraan itsestään Jumalasta. Musiikki kertoo mielestäni Jumalasta ihmisessä, ei niinkään Jumalasta luojana ja elämän alkuunpanijana tai etäällä taivaassa asuvasta Jumalasta. Tästä tullaan taas Bachiin: Kun Bach säveltää musiikkia “mielen rakennukseksi”, niin fokuksessa on lähimmäinen (tai ‘itse’, jota tulee rakastaa niin kuin lähimmäistä). Kristillinen tulkinta tästä voisi olla, että usko vaikuttaa Bachin musiikissa rakkautena lähimmäistä kohtaan (vrt. Gal 5:6).

Minusta taitava muusikko ymmärtää Bachin musiikin luonteen intuitiivisesti aivan oikein. Olen kuullut monien itseään tehostavien virtuoosien (mikä tyyli sopii esimerkiksi moniin romantiikan teoksiin) soittavan Bachia - ja äkkiä heistä tuleekin nöyriä palvelijoita, he soittavatkin “mielen rakennukseksi”, lähimmäisensä parhaaksi.

Kiirastorstaina klo 19 jälkeen passio tulee radiosta. Pysykää kuulolla.

Erään viisaan ihmisen neuvosta lueskelin Roomalaiskirjettä.

“Te joko palvelette syntiä, joka johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu. Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta … Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.” (Room 6:16-19)

Neljään kertaan hieman eri sanoin Paavali sanoo, miten armahdetun kristityn tulee elää: olla kuuliaisia Jumalalle ja (Jeesuksen) opetukselle, palvella vanhurskautta, palvella Jumalan tahtoa.

Hyvä on sen osa, joka “löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivät ja yöt”, sanotaan psalmissa 1. Luther oli samoilla linjoilla.

Jeesus meni vielä pidemmälle: “Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Jumala tahtoo, että noudatamme hänen käskyjään, jonka Jeesus tiivisti rakkauden kaksoiskäskyyn. Ehkä fariseukset eivät olleet oikein sisäistäneet lähimmäisenrakkautta? Tai sitten heillä oli muita jumalia kuten perinnäissäädökset tai oma erinomaisuus?

Roomalaiskirjeessä sanotaan edelleen, että “mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Jeesuksessa Kristuksessa ja jotka eivät vaella lihan vaan Hengen mukaan” (Room 8:1).

Minusta tuossa on koko kristillisen etiikan ihmeellinen ydin, ja - voisi melkein sanoa - kristityn elämän tarkoitus: meidän tulee kieltää liha, kieltää liskoaivojakin syvemmälle sisuksiimme kirjoitettu itsekkyys ja ajatella, puhua ja toimia lähimmäisten hyväksi.

Tietenkään emme onnistu taltuttamaan itsekkyyttämme, se on selvää. Mutta jos ihmisellä on jokin tähtäyspiste, ideaali, niin elämällä on suunta - niin maallisessa kuin iäisessä mielessä.