Synti vai synnit?
Olen kasvanut hengellisessä yhteisössä, jossa synnistä on puhuttu paljon, joskus jopa enemmän kuin armosta. Silti synti käsitteenä on jäänyt sen verran hämäräksi, että minun on syytä sitä itselleni selventää.
Usko näyttäytyy minulle kahtena ulottuvuutena. Ensinnä sillä on vertikaalinen, hengellinen, Jumala-suhteeseen liittyvä, I laintaulun (käskyt 1-3) alaan kuuluva ulottuvuus. Toiseksi uskolla on horisontaalinen, eettinen ulottuvuus, joka liittyy siihen, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen (ja laajemmin luomakuntaan). Tästä kertoo II laintaulu (käskyt 4-10).
Vaikka teoilla ei ansaita mitään, vaan pelastuminen perustuu alusta loppuun Jumalalta tulevaan armoon, noilla kahdella on tiivis yhteys. Yhteyteen viittaa esimerkiksi Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta: silloin puhutaan teoista (Matt 25:31->). Myös Jeesuksen “hedelmistä puu tunnetaan” -kielikuva kertoo tästä yhteydestä.
Lutheri valottaa asiaa Roomalaiskirjeeseen esipuheessa: usko, armahduksen vastaanottaminen, aikaansaa sen, että ihminen täydestä sydämestään yhtyy lakiin, on täydestä sydämestä sitä mieltä, että laki on hyvää ja oikein. Se, joka vastentahtoisesti tai jotain ansaitakseen noudattaa lakia, on lain alla ja joutunut erilleen Kristuksesta.
Vertikaalisessa mielessä synti merkitsee epäuskoa, synneistä suurinta, sitä, ettei usko Jeesuksen sovitukseen, sitä, ettei voi yhtyä uskontunnustukseen, sitä, että antaa sydämessään tilaa muille jumalille, sitä, että turvautuu johonkin muuhun kuin Jumalaan.
Horisontaalisessa mielessä synti on lähimmäisen vahingoittamista tai laiminlyömistä. Tästä puhuu Elihu Jobille: “Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.” (Job 35:8)
Onko tässä synti -käsitteen koko käyttöala?
Jos on, niin yhteisöllisten normien rikkomista - jos se ei vahingoita lähimmäistä - ei pitäisi sanoa synniksi vaan esimerkiksi normirikkeeksi. Sillä jos synnin ajatellaan olevan sydämen luopumista Jumalasta ja synniksi sanotaan yhteisöllisen normin rikkomista, silloin yhteisö korotetaan Jumalan asemaan. Uskovainen tai uskovaisten joukko ei kuitenkaan itsessään ole valkeus, vaikka hän tai he todistavat valkeudesta. Valkeus on Sana, Kristus.
Usko horisontaalisessa mielessä voi hahmottua joko kokoelmana sääntöjä - käytän ystäväni määritelmää “tunnustususko” - tai sitten olemassaolon tapana - ystäväni sanoisi “eksistenssiusko”. Puhuisiko Paavali tässä yhteydessä heikosta ja vahvasta uskosta, sitä en osaa sanoa.
Jakoa ystäväni havainnollisti juuri Paavalin avulla: kristittyjä vainonnut Saulus tarsolainen edusti tunnustususkoa, Kristuksen seuraajaksi kääntynyt Paulus, joka oli “kaikille kaikkea” pelastaakseen edes muutamia, puolestaan eksistenssiuskoa. Äärimmilleen Paavali vie eksistenssiuskonsa sanoessaan, että “kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä” (Room 14:23).
Hieman karrikoiden: Tunnustususkovalle synti on vääriä tekoja, sanoja tai ajatuksia, ja oikein uskominen edellyttää (myös) tiettyjen ulkoisten tunnusmerkkien (kuten ympärileikkaus) täyttämistä. Eksistenssiuskovalle synti on sitä, että sydän etsii jotain muuta kuin Jumalaa ja hänen tahtoaan. Edelliselle synnin välttäminen on väärien asioiden välttämistä, jälkimmäiselle lähimmäisen parhaan etsimistä. Edellinen näyttäytyy passiivisena kieltäytymisenä, jälkimmäinen aktiivisena toimintana.
Tunnustususko/eksistenssiusko -asetelmaa valaissee kohta, jossa Jeesus poimi tähkäpäitä sapattina (Mark 2:23->). Jeesus, synnitön, osoitti tempullaan, ettei perinnäissäädöksien rikkominen ole sitä, mitä sanotaan synniksi, ei, vaikka fariseukset siihen loukkaantuivat.
Voisiko synti sanana taipua tunnustus-eksistenssi -kahtiajakoon? Toisaalla Raamatussa puhutaan laskettavissa olevista synneistä, toisaalla taas puhutaan synnistä ainesanan tapaan. Johannes Kastajan mukaan Jeesus otti pois maailman synnin, meidän jumalastaluopumisemme, ei syntejä, niitä pahoja ajatuksia ja tekoja.
Tällaisia. Älköön kukaan luulko, että luulen tietäväni näistä asioista paljoakaan. Minusta tällainen (keittiö)teologia vain on hauskaa ja ehkä hyödyllistäkin ajanvietettä.
Heinäkuu 10th, 2010 at 14.26
Niinpä, joukko itsessään ei ole valkeus, vaikka se todistaa valkeudesta. Eikö kyseessä ole sama ilmiö, kuin Israelin kansan ja vaskikäärmeen kanssa erämaassa? Vaikka korotettuun käärmeeseen katsominen pelasti käärmeenpuremilta ja kuolemalta, ei vaskikäärme itsessään ollut pelastus, vaan Jumalan lupaus, joka käärmeestä oli annettu.
Sittenhän kävi niin ikävästi, että israelilaiset alkoivat palvoa vaskikäärmettä Nehustan-epäjumalana. Ajatelkaas, vaikka käärmeestä oli Jumalan lupaus ja se totisesti oli pelastanut israelilaisia kuolemalta, se ei kuitenkaan ollut muuta kuin vaskikappale! Hiskia vasta tuhosi aikanaan tuon vaskikäärmeen, siihen asti sitä pidettiin epäjumalana, tai ainakin osa Israelista piti.
Ihmiselle on helppoa ymmärtää näkyviä asioita, siksi kai Heprealaiskirjeessä sanotaankin, että usko luottaa näkymättömiin. Perustetaan vaan Suomen keittiöteologinen yhdistys, mie lähen mukkaan.
Heinäkuu 10th, 2010 at 23.01
Luteruskin osallistuu omalla panoksellaan, halusipa tai ei:
“Synti
Raamatussa ei kutsuta synniksi vain ulkonaisia ruumiin tekoja vaan kaikkea, mikä vetää ja yllyttää ulkonaiseen tekoon, nimittäin sydämen pohjaa kaikkine voimineen. Tuo sana “tehdä” tarkoittaa siis että koko ihminen vajoaa ja uppoaa syntiin. Sillä mitään synnin ulkonaista tekoa ei tapahdu, ellei ihminen tule siihen kokonaan ruumiineen ja sieluineen.
Epäusko on kaiken synnin päälähde
Erityisesti Raamattu katsoo sydämeen ja kaiken synnin juureen ja päälähteeseen, joka on sydämen pohjassa oleva epäusko. Siis niinkuin usko yksin vanhurskauttaa ja antaa Hengen ja halun hyviin ulkonaisiin tekoihin, niin epäusko yksin tekee syntiä ja nostaa lihaa ja halua pahoihin tekoihin, niinkuin Aadamille ja Eevalle kävi paratiisissa (1. Moos. 3. luku).
Kristus nimittää yksin epäuskoa synniksi
Sentähden Kristus nimittää epäuskoa yksin synniksi, kun hän Joh. 16. luvussa sanoo: Henki nuhtelee maailmaa synnin tähden, koska he eivät usko minuun. Sentähden täytyy myös sydämessä olla usko tai epäusko, ennen kuin tapahtuu hyviä tai pahoja tekoja, hyvinä tai pahoina hedelminä. Epäusko on kaiken synnin juurena, mehuna ja voimana, jota nimitetään Raamatussa käärmeen eli vanhan lohikäärmeen pääksi, jonka vaimon siemen, Kristus polkee rikki, niin kuin Aadamille luvattiin (1. Moos. 3).”
Kirjasta Kristus on Raamatun Herra ja kuningas, toim. Pekka Kinnunen
Heinäkuu 12th, 2010 at 11.27
Mielenkiintoista, että latinankieliseen messuun kuuluvassa Agnus Dei -hymnissä lauletaan “Agnus Dei qui tollis peccata mundi…”, eli synnit (peccata) ovat monikossa. Raamatun latinankielisessä Vulgata-käännöksessä Johannes huutaa kuitenkin: “ecce agnus Dei qui tollit peccatum mundi” - siinä peccatum (synti) on yksikössä, samoin kuin kreikankielisessä alkutekstissä. Agnus Dei -rukous perustunee tähän raamatunkohtaan, mutta missähän vaiheessa synti on kiepsahtanut monikkomuotoon?
Heinäkuu 12th, 2010 at 14.48
Ah, haen mielelläni opiskelemaan teidän keittiöteologiseen tiedekuntaanne. Ehkä minäkin voisin siellä oppia ja ymmärtää näitä asioita vähän paremmin.
Minua on joskus mietityttänyt se, kun Raamatussa kehoitetaan pysymään vahvana uskossa. Minusta siinä on riski jäädä sokeaksi oman vahvan uskonsa kanssa.
Kun olen saanut keskustella eri ihmisten kanssa joskus eri elämäntapoihin liittyvistä kysymyksistä, niin olen huomannut, että ihmiset ajattelevat eri tavalla. Toiselle joku asia on sellaisenaan syntiä, toiselle ei. Vaikka kummatkin periaatteessa elää ja ajattelee saman uskon perustan kautta.
Onko käynyt niin, että on vieraannuttu synnin perus olemuksesta, ja on alettu elää jossain sumussa, monimutkaisten johdannaisten keskellä. Ja yritetään ollaan vahvoja siinä uskossa.