Suru metsistä
Katsoin Sosiaalifoorumissa reilu viikko sitten Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhyen dokumentin Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Filmissä ilomantsilaiset ihmiset surivat hävitettyä metsää.
Seppo ja Kovalainen tekevät hienoa työtä. He antavat sanat surulle, jolle ei Suomessa ole annettu tilaa eikä oikeutusta. Talouden kielellä ihmisten tunteet ja kokemus on mitätöity. Metsän rakastaminen ja metsästä lumoutuminen on leimattu tunteelliseksi haihatteluksi.
Metsien tuho - tai orwellilaisella uuskielellä ilmaistuna “metsänhoito” - on osa tätä elämää. Ratkaisu ei ole katsominen sinne, missä maisema vielä näyttää eheältä ja uskotteleminen, että mitään rumaa ja rujoa ei ole.
Elämä on tässä tänään, kokonaisena. Se pitää hyväksyä. Työtä pitää tehdä sen eteen, että ruma ja rujo vähenisi, ei sen eteen, että se saataisiin piiloon.
Eräs perheväkivallan uhri kertoi minulle, kuinka hän vaikeimpina aikoina pakeni yöllä metsään. Hän nojasi puuhun, halasi sitä, ja itki. Puu oli läsnä, ehkä ymmärsi tai ei ymmärtänyt - mutta ei se lyönyt, ei tuominnut eikä syyttänyt.
Toukokuu 4th, 2010 at 9.44
Vai metsänhoito. Vähän niin kuin petokannan “hoito”. Toivotaan, ettei meitä koskaan hoideta..
Muitakin hyviä termejä on metsätaloudessa käytössä. Eräs hyvä on “uudistuskypsä metsä”. Maallikko voisi luulla sen tarkoittavan kypsää, kasvunsa lopettanutta, täysikasvuista puustoa. Todellisuudessa se tarkoittaakin 22-28 cm halkaisijaltaan olevaa riukua. Täydestä menee, koska suurin osa suomalaisista ei ole koskaan nähnyt täysikasvuista puuta. Itä-Suomesta niitä voi hyvällä tuurilla löytääkin, mutta Helsingistä pohjoiseen mentäessä ensimmäinen taitaa olla Pyhähäkin kansallispuiston mänty (ehkä 500 vuotta). Melko yleiset, vanhat käkkärätammet tai -männyt ovat kyllä kasvunsa lopettaneita, mutta niitä ei voi missään tapauksessa pitää lajinsa tyypillisinä edustajina, koska ne kasvavat erittäin huonolla paikalla ja ovat muodoltaan vääristyneitä (ja ne ovat juuri siksi säästyneet).
Asian voi kyllä korjata istuttamalla puun hyvälle paikalle, suojelemalla se ja odottamalla 500 vuotta. Hyvällä paikalla voi tosin jo 100 vuodessa saada vaikuttavan näköisen metsän. Helpompi ratkaisu on napsauttaa kaukosäädintä ja seurata mtv3:n “urheat metsurit” sarjaa, jossa aikamme gladiaattorit käyvät rohkeasti Kanadalaisen ikimetsän kimppuun kuin Väinämöinen konsanaan.
Toukokuu 4th, 2010 at 10.15
Kuopiolaisessa ilmaisjakelulehdessä on hyvä kolumnisti:
http://www.viikkosavo.fi/pdf//201022/11VISA2812P0.pdf
Toukokuu 4th, 2010 at 13.44
Kiitos linkistä, Pekka, kiva juttu.
Toukokuu 4th, 2010 at 15.02
Alla videolinkki metsänhoidollisista toimenpiteistä, erityisesti Hopeasaari -tapaus. Suomessa on lähes pakko kuulua MHY:een, mikä sanelee melko tarkkaan mitä tehdään.
http://www.luomuametsiin.fi/fi/videopaja.html
Toukokuu 4th, 2010 at 15.31
Kiitos linkistä, v. Tein viime syksynä juttua Metso-suojeluohjelman koulutuksesta. Oltiin metsässä päivä, mukana oli mm. MHY:n ja isojen metsäfirmojen ihmisiä. Metso on nähtävästi tulossa heidänkin työkalupakkiinsa. Jospa jatkuva kasvatuskin vielä tulis, niin kirosana kuin onkin.
Toukokuu 5th, 2010 at 12.04
Oma puuherätykseni käynnistyi juurikin Sepon ja Kovalaisen kirjasta Puiden kansa. Pian törmäsin jatkuvan kasvatuksen pragmaatikkoihin ja ekometsätalouden liiton ihmisiin. Sielultani olen puidenhalaaja, vaikka asiaa pidetään yleisessä kielenkäytössä aina kevyenä vitsinä.
Toukokuu 5th, 2010 at 14.11
Hienoa Samuli, että olet löytänyt tuon kirjan. Itekin tuota kirjaa juuri eilen illalla selailin, kun on työn alla muuan metsähomma.