Yksin uskosta
Uskon ja etiikan suhde kiinnostaa, kuten ehkä olette huomanneet. Sitä muutamalla sanalla yritän hahmotella itselleni kirjan Vapauteen Kristus vapautti meidät (SRK 2008) herättämien ajatusten pohjalta. Voinpa muuten suositella tätä mainiota kirjaa, jossa Jorma Kiviranta selittää Paavalin Galatalaiskirjettä.
Paavalin käytyä Galatiassa sen seurakuntiin tuli judaistikristittyjä, joiden mukaan kristinuskoon kääntyneet pakanat oli ympärileikattava ja heidän oli omaksuttava juutalainen laki. Galatalaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, että kristitty on vapaa laista, koska Kristus on täyttänyt lain.
Kiviranta siteeraa aika paljon Lutheria, muun muassa selitystä Galatalaiskirjeen toisen luvun alusta:
“…Paavali antaa ymmärtää, että on olemassa kahdenlaista evankeliumin käyttöä, totuuden mukaista ja totuuden vastaista … Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistivat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä.”
Mitä voisi tarkoittaa “rakkauden uskolle antama muoto”, jota ei missään nimessä pidä asettaa vanhurskauden ehdoksi? Sitäkö, että ihmisellä ei ole korvakoruja, värjättyjä hiuksia eikä televisiota? Entä miten voi tietää, ovatko niin sanotut armoneuvot evankeliumia vaiko evankeliumiksi naamioituja isien perinnäissäädöksiä, lakia?
Galatalaiskirje tekee päivänselväksi sen, että ihminen ei voi rakentaa pelastumistaan sekä armon että tekojen varaan, ei sitten niin pienimmässäkään määrin. On valittava täysin armo tai täysin laki - ja lakia ihminen ei voi täyttää. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, Kristuksen sovituksen uskominen.
Lain noudattaminen ei siis toimi pelastustienä, vaan vanhurskauttamismielessä laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan yhtä kauas kuin taivas on maasta.
Lakia on kuitenkin syytä pohtia, sillä uskoon liittyy - tai voisiko jopa sanoa että uskon varaan rakentuu - kristityn etiikka, käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä on hyvä elämä. 1. Johanneksen kirje sanoo, että “se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään”. Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan tahto on, että teemme hyviä tekoja: “Hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto.”
Jeesus kiteytti “lain ja profeetat” rakkauden kaksoiskäskyyn ja kultaiseen sääntöön. Kun Nasaretin etiikanopettaja oli samalla “tosi Jumala tosi Jumalasta”, kiteytykset tulevat korkeimmalta kuviteltavissa olevalta auktoriteetilta, itseltään Jumalalta.
Ymmärtääkseni Jeesus määritteli noilla tiivistyksillä samalla sen, millaista tulisi olla armahdetun syntisen elämän; millaista on hyvä elämä Jumalan tarkoittamassa mielessä. Armahdetulle syntiselle hyvä elämä on sitä, että hän tekee Jumalan tahdon ja noudattaa Hänen lakiaan, ei siksi, että ansaitsisi pelastuksen, vaan siksi, koska hän tietää, että näin on oikein ja hyvä.
Miten sitten on, ilmeneekö armahdetun syntisen usko ainoastaan Jeesuksen mainitsemana lain täyttävänä rakkautena, joka toimii lähimmäisen hyväksi, vai voiko Jumala vaatia meiltä tekoja, kuuliaisuutta tai uhria niiden itsensä vuoksi, vaikka ne olisivatkin vastoin lähimmäistä? Onko kristinuskon hulluus kokonaan ristissä vai ristin lisäksi vielä etiikassa?
Tällaisia pyörii mielessä kuumana kesäiltana, jolloin kurpitsat kasvavat hyvin.
Heinäkuu 21st, 2010 at 13.15
Itse olen mieltänyt asian juuri noin, kuin pohdit kolmanneksi viimeisessä kappaleessa.
Joskus lainasin, liekkö jopa tässä blogissa, Jaakobin kirjettä -> Jaak. 2:14-26
Jaakob kirjoittaa uskosta siten, että usko ilman tekoja on kuollutta uskoa. Ajattelisin, että eri ihimisillä nämä teot näkyvät eri tavalla, pohjautuen kuitenkin Jumalan lakiin ja rakkauden kaksoiskäskyyn. Jumalan rakkaus saa aikaiseksi meissä ne näkyvät teot. Ei niin, että jostain määritellään “uskovainen ei tee sitä eikä tätä, vaan tätä toista ja tuota”.
Tässä vielä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan Jaakobin kirjeestä jotain taustaa.
Heinäkuu 22nd, 2010 at 12.25
”Entä miten voi tietää, ovatko niin sanotut armoneuvot evankeliumia vaiko evankeliumiksi naamioituja isien perinnäissäädöksiä, lakia?”
Mitä arvoneuvot ovat? Minä ymmärrän armoneuvoilla uskovaisten ihmisten antamia neuvoja ja varoituksia uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi ja armon osallisuudessa pysymiseksi. En minä niitä evankeliumina ymmärrä. Mielestäni ne neuvovat uskovaista pysymään evankeliumin omakohtaisena uskojana. Uskovaisessa vaikuttaa Pyhä Henki, joten neuvot ovat Jumalan Pyhän Hengen vaikuttamia. Neuvot on annettu sillä näköalalla, jonka armon aurinko valaisee. Siihen mielestäni sanan ”armoneuvo” etuliite viittaa.
Jos asioita, vaikkapa näitä armoneuvoja, katsoo jossakin muussa kuin armonauringon valossa, ne näyttävät vallan epäilyttäviltä. Kuunvalon kaltaisessa lain valossa asiat näyttävät erilaisilta. Ne näkyvät peitettyinä. Se on se lain peite, josta Paavalikin puhuu, ja joka hänenkin silmistästään putosi hänen saatuaan Pyhän Hengen.
Raamatussa kehotetaan neuvomaan toisia. Jeesus sanoo: jolla korva on, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo. Jeesus kehottaa olemaan siis kuuliainen Seurakunnan kautta annetuille Hengen neuvoille. Jeesus lupasi olla omiensa kanssa Pyhän Hengen kautta. Nämä neuvot ovat siis hyvän paimenen, Jeesuksen, neuvoja lampailleen. Ei hyvä paimen kehoita lampaitaan etsimään vihreämpiä niittyjä oman järkensä avulla erillään muusta laumasta.
”Miten sitten on, ilmeneekö armahdetun syntisen usko ainoastaan Jeesuksen mainitsemana lain täyttävänä rakkautena, joka toimii lähimmäisen hyväksi, vai voiko Jumala vaatia meiltä tekoja, kuuliaisuutta tai uhria niiden itsensä vuoksi, vaikka ne olisivatkin vastoin lähimmäistä? Onko kristinuskon hulluus kokonaan ristissä vai ristin lisäksi vielä etiikassa?”
Usko näkyy mm. rakkautena, ja nimenomaan totuudessa rakastamisena. Se mikä maallisesta näkökulmasta saattaa vaikuttaa lähimmäisen vastaiselta, voi olla iankaikkisuuden näkökulmasta täysin päinvastaista toimintaa. Kristitty on vapautettu laista. Tämä tarkoittaa sitä, että kristityn ei tarvitse täyttää lakia pelastuakseen. Laki ei ole ohjaamassa uskonelämää. Sitä ohjaa Jumalan armo, joka valaisee uskovaisen tietä. Tuo armo ohjaa paljon paremmin, sillä se valaisee paljon kirkkaammin kuin laki. Armo neuvoo myös noudattamaan lakia. Ei siksi, että lakia noudattamalla pelastuisi vaan siksi että se on Jumalan tahto. Eihän Jumalan tahto voi millään olla se, että ihminen toimisi Hänen omaa lakiaan vastaan.
Heinäkuu 22nd, 2010 at 16.57
Kiitos kommenteista. Juhan kommentista sitaatti:
“Se mikä maallisesta näkökulmasta saattaa vaikuttaa lähimmäisen vastaiselta, voi olla iankaikkisuuden näkökulmasta täysin päinvastaista toimintaa.”
Juha, en ehkä ihan täysin tavoita pointtiasi. Ilman muuta kristillisessä lähimmäisenrakkaudessa on mukana tuo iankaikkisuusnäkökulma. Sitä vain mietin, että voiko rakkaus ja lähimmäisen iankaikkisuusosan huomioonottaminen konkretisoitua muuten kuin toimimalla rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukaan. Millaisissa tilanteissa lähimmäisen “maallinen” ja “iankaikkinen” etu voivat joutua ristiriitaan? Onko kysymys lähinnä maallisen lain ja Jumalan sanan välisestä ristiriidasta vai jostain muusta?
“Jeesus sanoo: jolla korva on, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo.” Jeesus sanoi tuon alkuosan, loppu on Ilmestyskirjasta.
Heinäkuu 23rd, 2010 at 6.24
“Kristitty on vapautettu laista…” Ehkä tässä kohti minulla olisi pitänyt selvyyden vuoksi alkaa uusi kappale.
Tarkoitin yksilön näkökulmaa. Yksittäinen ihminen ei ymmärrä omaa parastaan aina edes maallisessa näkökulmassa saati sitten iankaikkisessa. Yksilö voi kokea, että toinen tai toiset toimivat hänen (maallista) etuaan vastaan silloinkin, kun toiset rakastavat häntä totuudessa. Totuudessa rakastaminen tarkoittaa siät, että tukee tavalla tai toisella toista uskonelämässä. Se on Kristuksen rakkautta, sillä Hänen tahtonsa on, että kaikki pelastuvat.
““Jeesus sanoo: jolla korva on, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo.” Jeesus sanoi tuon alkuosan, loppu on Ilmestyskirjasta.”
Johannes tapasi Patmosluodolla Jeesuksen, ja minulle tuli se vaikutelma, että Johannes sanoo tuon Jeesuksen sanomana, tyyliin “näin sanoo Jumalan Poika…”. Johannes kirjoitti Jeesuksen käskyn mukaan seurakunnille tyyliin “Kirjoita Efesoksen seurakunnan enkelille:…”. Kyllä tuo minusta on Jeesuksen puhetta Johanneksen ylöskirjoittamana. Jeesus oli kyllä kuollut ennen tuota, mutta noussut kuolleista. Se oli elävän Jeesuksen puhetta.
Heinäkuu 23rd, 2010 at 14.02
Todellakin. Kun siteerataan Raamattua, tehtäköön se sitten oikein. Viittaus raamatunkohtaan antaisi mahdollisuuden käydä myös raamatunkohta tarkistamassa. Toinen asia, mikä ymmärretään monin eri tavoin ovat nuo armoneuvot, jotka joillekin ovat “-neuvoja” ja joillekin “-välineitä”, jossa on vinha ero.
Armovälineet olivat aluperin niitä sakramenttejä, kuten rippi ja ehtoollinen, jotka auttavat ihmistä säilymään uskossa. Nykytilanteessa “armoneuvot” ilmaisuna ovat todella kaukana siitä, mitä niillä alunperin tarkoitettiin. Nyt ne ovat salaista kaanaan kieltä, jotka vain vl:t ymmärtävät, ja niillä tarkoitetaan normistoa, jota on hyvä noudattaa pysyäkseen autuaana ja yhteisessä rakkaudessa. Sametinpehmeää lain saarnaa?
Itse myös kaipaan syvemmälle menevää vl-teologien ja oppineiden toimesta käytävää opillista keskustelua ja pohdiskelua, jossa käsiteltäisiin myös avauksessa ilmenevää problematiikkaa lain ja armon suhteen nykyvanhoillisuuslestadiolaisuudessa.
Heinäkuu 24th, 2010 at 7.29
Ihan ensimmäisenä pitäisi palauttaa sanalle armoneuvo sen oikea merkitys. Nykykielellä se on_armonväline_. Sana armoneuvo on tällä hetkellä osa kielellistä peliä, jolla rakennetaan kauniitten sanojen taakse kätkettynä luterilaisuudelle vieraita ajattelutapoja. Käytän nyt tässä jatkossa kuitenkin sanaa “armoneuvo” ihan siinä merkityksessä, jossa sitä “puheenparressa” käytetään. Tosin sanojen taakse kurkistaessa huomaa, että ei sieltä näköjään (onneksi) löydy ihan yhtenäistä opillista ajattelua. JuhaK armoneuvoista: “En minä niitä evankeliumina ymmärrä.”
No - aika moni puolustaa neuvoja ja nuhteita sillä, että ne nimen omaan ovat osa evankeliumia. Jota taas perustellaan sillä, että uskovaisille ihmisille tarkoitettuna ne eivät voi olla lakia, koska laki ei kuulu kristitylle. Ja mitään muutakaan ne eivät voisi olla, koska Jumalan sanassa ei ole muita osia kuin laki ja evankeliumi. Sanottakoon tästä päättelyketjusta nyt vain, että olen siitä eri mieltä.
JuhaK:n esitys on minulle uusi sekoitus niistä aineksista, joita olen tässä yhteydessä kuullut pyöriteltävän. “Jos asioita, vaikkapa näitä armoneuvoja, katsoo jossakin muussa kuin armonauringon valossa, ne näyttävät vallan epäilyttäviltä. Kuunvalon kaltaisessa lain valossa asiat näyttävät erilaisilta.”
Aiemmin olen kuullut armoauringon ja kuunvalon eron olevan sellainen, että armo paljastaa synnit vielä kirkkaammin kuin laki, “pölyhiukkasetkin näkyvät kirkkaassa paisteessa”. Tämäkin ajatus olisi pitänyt säilyttää ainoastaan alkuperäisessä kontekstissaan, jossa se taisi liittyä Wäinö Havaksen kuvaukseen evankeliumin vaikutuksesta ihmisessä. Armo ei takuulla ole mikään uusi entistä tehokkaampi laki synnin paljastajana, vaan Havas selittää, että Jumalan armon kokemus synnyttää ihmisessä halua korjata sellaisia asioita, jotka tuon evankeliumin virvoittama sydän kokee vääräksi.
Joku nettikirjoittelija joskus voihkaisi tuskaantuneena: “kuinka nämä asiat voivat olla näin solmussa?” Yksi syy on varmasti Biblian kielen ja puhetradition muodostama fraasien varasto. Monien sanontojen syntyperä ja raamatullisuus on epäselvä, mutta niiden tuttuuden vuoksi niitä käytetään kristillisyyden piirissä jatkuvasti. Ja sen sijaan, että palattaisiin lähteille ja Raamatun pariin, ryhdytäänkin perustelemaan ja selittämään näitä fraaseja ja sanontoja - kuten armoneuvo-sanan suhteen näyttää käyneen. Vaikka näyttäisi siltä, että sanan merkitys on muuttunut, ei tätä uutta käsitettä sitten hylätäkään, vaan keksitään uudelle merkitykselle hyvät perusteet.
Topi:”Miten sitten on, ilmeneekö armahdetun syntisen usko ainoastaan Jeesuksen mainitsemana lain täyttävänä rakkautena, joka toimii lähimmäisen hyväksi”. Juu, kyllä ilmenee, joskin täällä ajassa kovin vajavaisena ja sellaisena, ettei sillä pääse kukaan pullistelemaan. Paremminkin pää painuu häpeästä…
Heinäkuu 24th, 2010 at 10.12
Kiitos kommenteista. Aromin viimeinen kappale vastaa aamenta.
Toistan vielä pääpointtini, joka on, että laki ja evankeliumi pelastusteinä on erotettava niin kauas kuin itä on lännestä (tässä on kai Galatalaiskirjeen ydinajatus), MUTTA laki ja sen tiivistykset on syytä ottaa todellisina ja aikaa kestävinä eettisinä ohjenuorina, jotka kertovat, miten meidän tulee elää täällä ajassa (Gal 6:9-10). Sanon vilpittömästi: Minä en ymmärrä, mikä voisi ajaa Jumalan lain ohitse hyvän elämän ohjeena. Jos joku voi tästä kertoa, niin kuuntelen hyvin mielelläni.
Minun täytyy myöntää, että tunnen itseni välillä hieman turhautuneeksi, koska minusta (enkä nyt viittaa tähän keskusteluun, hyvät ystävät) tuntuu, ettei mitään vanhoillislestadiolaista etiikkaa ole olemassa, eikä oikein teologiaakaan. On vain jotain epämääräistä sosiologis-teologista taikinaa, josta ei saa kunnon otetta ja jossa tietyt elämänalueet (kuten kulttuuri) hengellistetään emmehän-me-halua -tyyppisillä fraaseilla ja suurimmat ja vaikeimmat kysymykset (kuten itsekkyys ja ahneus) ohitetaan kokonaan, ja jossa (hieman kärjistäen) sellaiset asiat kuin Kristuksen ristinkuolema ja hiusten värjäämättä jättäminen rinnastuvat tärkeydessään toisiinsa.
Heinäkuu 24th, 2010 at 11.53
Vielä yksi sitaatti, JuhaK: “Yksilö voi kokea, että toinen tai toiset toimivat hänen (maallista) etuaan vastaan silloinkin, kun toiset rakastavat häntä totuudessa. Totuudessa rakastaminen tarkoittaa sitä, että tukee tavalla tai toisella toista uskonelämässä. Se on Kristuksen rakkautta, sillä Hänen tahtonsa on, että kaikki pelastuvat.”
Tämän ajattelun mukaan Jumalan puolella pysyen voi siis toimia yksilön “maallista etua vastaan”. Ajattelun eräs ongelma on, mistä tiedämme, milloin neuvoja on Jumalan puolella ja milloin ei. Pietari (joka tarkoitti vain hyvää…) nuhteli Jeesusta, kun tämä puhui kuolemastaan. Jeesus vastasi jyrkästi: “Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” Pystymmekö me samanlaiseen jumalalliseen erotteluun? Enpä usko.
Heinäkuu 24th, 2010 at 12.02
Evankeliumin ja lain huolellisesta erottamisesta. Se täytyy tehdä nimenomaan puhuttaessa ihmisen pelastumisesta. Siis pelastus tulee yksin uskosta Kristukseen ja tähän asiayhteyteen/ajatukseen EI SAA tuoda lakia, vl-armoneuvoista puhumattakaan. Nuo armoneuvothan ovat syrjäyttäneet Jumalan pyhän lain ja ovat sotkeutuneet evankeliuminkin niin, että siitäkin on tullut silkkaa lakia. Ja. Olen kuullut usein sanottavan, että armoneuvot ovat osa evankeliumia. Myöskin että elämänvanhurskaus on osa evankeliumia tai kuuluu siihen. Eli juuri ne asiat on sotkettu, mistä Luther puhuu koko ajan Galatalaiskirjeen selityksissä: evankeliumin ja lain erottaminen - uskonvanurskauden ja elämänvanhurskauden huolellinen erilläänpitäminen. Ja hän sanoo niitten asioitten olevan seurakunnan tärkeimpiä asioita opettaa.
Tuosta kuuliaisuudesta seurakunnalle. Nyt tuo yksi lause Ilmestyskirjasta on otettu meillä ahkeraan käyttöön. Vaikkakaan meille ei Jeesuksen kautta tule suoraan ilmoituksia. Eli tottakai heidän tuli olla kuuliaisia Hengen äänelle. Vai ollaanko meillä sitä mieltä, että seurakunnasta nousevat ajatukset/neuvot/ohjeet ovat samanveroisia Jeesuksen ilmestyksen kautta saataviin ajatuksiin/neuvoihin/ohjeisiin?
Heinäkuu 24th, 2010 at 12.28
Aromilta:
“Yksi syy on varmasti Biblian kielen ja puhetradition muodostama fraasien varasto. Monien sanontojen syntyperä ja raamatullisuus on epäselvä, mutta niiden tuttuuden vuoksi niitä käytetään kristillisyyden piirissä jatkuvasti. Ja sen sijaan, että palattaisiin lähteille ja Raamatun pariin, ryhdytäänkin perustelemaan ja selittämään näitä fraaseja ja sanontoja..”
Topilta:
“…ettei mitään vanhoillislestadiolaista etiikkaa ole olemassa, eikä oikein teologiaakaan. On vain jotain epämääräistä sosiologis-teologista taikinaa, josta ei saa kunnon otetta…”
Minulle on tullut sama tunne. Sellainen tunne, että puhetraditiolla perustellaan asioita.
Mielestäni tässä olisi saumaa eräänlaiselle fraasikokoelmalle (Topi?) ja sen suomennokselle, alkuperän selvittämiselle ja alkuperäisen ajatuksen palauttamiselle.
Tästä taikinasta on saatava leipää.
Heinäkuu 24th, 2010 at 12.49
Minua on aina kiinnostanut kysymys, että kuka tai ketkä ovat niitä seurakunnan jäseniä, joille Henki ilmoitustaan antaa? Onko niin, että Henki ohjaa seurakuntaa jonkun maallisen organisaation, kuten SRK:n, johtokunnan kautta? Mihin tämä perustuu? Ovatko jotkut seurakunnan rivijäsenet ikään kuin Hengen ohjaukselta pimennossa, eli onko niin, että päästäkseen osalliseksi Hengen ohjauksesta, on kuuluttava ihmisten kehittelemään organisaatioon ja mieluiten sen johtoportaaseen? Miksi esimerkiksi vl:sta suuri osa on vaikkapa jonkun tietyn korun synnillisyydestä niin eri mieltä niiden kanssa, joiden väitetään alun perin saaneen ilmoituksen siitä, että tietty koru on syntiä?
Vai onko niin, että kenellekään ei todellisuudessa ole edes annettu korkeammalta taholta ilmoitusta, että joku korutyyppi on syntiä? Jos asia on näin, niin miten sitten joku tietty korutyyppi voi esimerkiksi pahentaa seurakuntaa? Eikö pahennuksenkin synty ole yhteydessä henkilön omaan tuntoon, joka taas toimii Pyhän Hengen vaikuttamana? Jotenkin minua siis mietityttää, että miten voimme olla varmoja, että nämä tai nuo ihmiset ovat niitä, joille sitä ilmoitusta annetaan. Erityisesti siksi tämä tuntuu kummalliselta, kun ilmoituksen osallisuudesta nauttimaan pääseminen näyttäisi vaativan tiettyyn maalliseen, ihmisten kehittämään organisaatioon kuulumista.
Esimerkiksi minun olisi ihan turha lähteä väittämään, että olen saanut korkeammalta taholta johdatusta, joka näyttäisi osoittavan, että TV:n hankkiminen ei sittenkään ole syntiä. Ei tästä minun kannanotostani tule mitään normia, koska minun ei katsota kuuluvan siihen ihmisryhmään, jonka kautta Henki sanoo jotakin seurakunnalle.
Heinäkuu 24th, 2010 at 13.10
Topi: “- - - tuntuu, ettei mitään vanhoillislestadiolaista etiikkaa ole olemassa, eikä oikein teologiaakaan. On vain jotain epämääräistä sosiologis-teologista taikinaa, josta ei saa kunnon otetta - - -”
Täällä Suomen keittiöteologisessa seurassa ollaan ylpeitä tällaisista käsitteistä, “sosiologis-teologinen taikina”. Hienoa.
On totta, että kristinuskon ydinasioihin on tarttunut mukaan kaikenlaisia oheistuotteita. Keittiöteologinen peruskysymys “where’s the beef?” on syytä esittää jotta huomio ei liiaksi kiinnittyisi lautasen laiteilla lilluviin lisäkkeisiin. Kysehän tässä on siitä, että pihvin (uskon) pitäisi kaikilla olla samanlainen, mutta ne lisäkkeet (se, minkälaisen muodon uskosta vuotava rakkaus ihmisessä saa) voivat olla erilaisia eri ihmisillä. Tai toisinaan samanlaisia. Sanoohan suuri keittokirjammekin näin: “Yksi kyllä uskoo saavansa kaikkinaista syödä, vaan heikko syö kaalia.”
No leikki leikkinä, asiahan on vakava. Jos näistä erilaisista enemmän ja vähemmän tärkeistä asioista tulee ehto Jumalan lapseudelle ja armon lupausten omistamiselle, pitää uskovaisen ihmisen nousta vastarintaan. Muistelen tähän Raattamaan ajatuksia Zidbeckin kirjasta:
“Oikeus Jumalan armoon ja lapseuteen ei ole riippuvainen “käskyjen” korkeitten vaatimusten ja ihanteiden noudattamisesta. Tällaisen opetuksen kautta, se oli Raattamaan vakaumus, riistetään ihmiseltä kaikki todellinen pelastusvarmuus. Heidät johdetaan lain alle, eli alituiseen itsensä (ja toistensa) tarkkailuun sekä tehdään mahdottomaksi kaikki todellinen Jumalan lasten vapaus. Tällaista kristillisyyden sisältä nousevaa oppisuuntaa Raattamaa kutsuu johdonmukaisesti omanvanhurskauden eriseuraksi.”
Ja tuossa oli muistaakseni kyse Raamatun käskyistä - kuinka sitten seurakunnan neuvot olisivat niitä velvoittavampia?
Heinäkuu 24th, 2010 at 18.04
Ounou, tuota mun tekstin sekavuutta! Olisiko sille hyvä syy se, että mua kiskotaan viiteen eri suuntaan samanaikaisesti kun kirjoitan…?
Heinäkuu 24th, 2010 at 20.00
Aaria, eri kerrosten iän ja alkuperän selvittäminen on todella kiinnostavaa touhua. Kaanaan kieleen, uskovaisen toiseen kotimaiseen, mahtuu aineksia tosi monilta aikakausilta.
Susanna, ymmärrän niin, että yhden uskovaisen ihmisen sydämessä on ihan se sama ilmoitus kuin toisenkin riippumatta siitä, missä asemassa hän on seuroja järjestävässä organisaatiossa.
Aromi, eihän sun sähkövatkain nyt karkaa lapasesta
Zidbeckin kuvaama Raattamaa tuntuu noissa asioissa olleen Lutherin linjoilla, sikäli kuin Lutherin ajattelua tunnen.
Kerpera, en huomaa sitä sekavuutta, jonka itse tunnut näkevän.
Heinäkuu 25th, 2010 at 14.32
Lutherin Galatalaiskirjeen selityksissä lukee näin:
“Niillä, jotka kivenkovaan väittivät, että pakanat oli ympärileikattava, oli puolellaan ISILTÄ PERITTY LAKI, APOSTOLIEN ESIKUVA ja vihdoin PAAVALIN OMA ESIMERKKIKIN, hän kun oli ympärileikannut Timoteuksen. Kun Paavali nyt sanoi, ettei hän tehnyt sitä, koska niin kuuluu tehdä, vaan KRISTILLISEN VAPAUDEN ja RAKKAUDEN TÄHDEN JOTTEIVÄT HEIKKOUSKOISET LOUKKAANTUISI, kuka moista ymmärsi ja uskoi?”
Edelleen:
“Paavali ei hylännyt ympärileikkausta, mutta ei hän siihen ketään PAKOTTANUTkaan, koska ympärileikkaamattomana tai ympärileikattuna oleminen ei ole sen paremmin syntiä kuin vanhurskauttakaan. Syöminen ja juominen on ruumiillemme välttämätöntä, mutta syntiä tai vanhurskautta nekään eivät ole. Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8 ). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla:”Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömisestä, olet vanhurskas” tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu.
Jumalattomuutta on se, että tahdotaan käsitellä seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä. Niin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja. Perkele puhuu siis paavin suulla moisissa säädöksissä. Jos autuus on kiinni paavin lakien noudattamisesta, mihin me sitten tarvitsemme Kristusta, vanhurskauttajaa ja Vapahtajaa?”
Eli jutun juoni on koko tässä hommassa vapaaehtoisuus - pakko. Niin kauan kun evankeliumin oppia ei vaaranneta millään asioilla, niitä voi noudattaa ihan vapaasti. Mutta kun niistä tehdään autuuden ehtoja tai pakkoa, niitä pitää voimakkaasti vastustaa. Ja jossakin kohti samaista kirjaa, Luther sanoo, että usko ei taivu - rakkaus taipuu.
Heinäkuu 25th, 2010 at 17.01
Kiitos Kerpera, mitäpä tuohon lisäämistä.
Heinäkuu 25th, 2010 at 21.55
JuhaK:lta
“Minä ymmärrän armoneuvoilla uskovaisten ihmisten antamia neuvoja ja varoituksia uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi ja armon osallisuudessa pysymiseksi. En minä niitä evankeliumina ymmärrä.”
Toisaalta sanotaan, että usko on lahja Jumalalta ja että se on Jumalan työ alusta loppuun asti. Siten taas puhutaan “uskon säilyttämisestä” ja “armon osallisuudessa pysymisestä”. Voi-voiku sekavaa
Jumala armahtaa syntisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Eikö siinä ole “armoneuvoa” kyllikseen? Ja eikö juuri tuo “armoneuvo” pitäisi kätkeä sydämeen kalleimpana aarteena?
“Mielestäni ne neuvovat uskovaista pysymään evankeliumin omakohtaisena uskojana.”
Miten ihmeessä? Esim. tv-kielto, sehän kieltää vain katsomasta telkkaria, ei siinä puhuta evankeliumista mitään.
“Uskovaisessa vaikuttaa Pyhä Henki, joten neuvot ovat Jumalan Pyhän Hengen vaikuttamia. Neuvot on annettu sillä näköalalla, jonka armon aurinko valaisee. Siihen mielestäni sanan ”armoneuvo” etuliite viittaa.”
En usko, että Pyhä Henki muuttaa mielipidettään ajansaatossa, kuten on käynyt vl-armoneuvojen kanssa. Sitäkin ihmettelen, että mikstakii Pyhä Henki ei neuvo enää henkiparannukseen, kuten sen sanottiin tekevän 70-luvulla.
Nuo armon aurinko ja kuunvalo vl-selitykset on tosi hämäriä. Luther puhui niistä erilai. Vai puhuuko hän tässä samasta asiasta?:
“Aiemmin minä olen huomauttanut siitä, kuinka monella on evankeliumi, mutta ei evankeliumin totuutta. Niin Paavalikin tässä sanoo, että Pietari, Barnabas ja muut juutalaiset eivät vaella suoraan evankeliumin totuuden mukaisesti, toisin sanoen, heillä tosin on ollut evankeliumi, mutta eivät ole sen mukaisesti oikein vaeltaneet. Vaikka he näet sangen voimakkaasti julistivatkin evankeliumia, he kuitenkin ulkokultaisemisellaan, mikä ei voinut pysyä evankeliumin totuuden rinnalla, pönkittivät lakia; ja lain pönkittäminenhän tietää evankeliumin kumoamista ja hävittämistä.
SE SIIS, JOKA TAIDOLLA OSAA EROTTAA EVANKELIUMIN LAISTA, KIITTÄKÖÖN SIITÄ JUMALAA JA TIETÄKÖÖN OLEVANSA JUMALUUSOPPINUT.
Minä en tosiaankaan ahdistuksessa sitä vielä osaa niinkuin minun pitäisi. Mutta näin ne on erotettavat toisistaan: EVANKELIUMI SIJOITTAOS TAIVAASEEN, LAKI MAAN PÄÄLLE; evankeliumin vanhurskautta nimittäös taivaalliseksi ja jumalalliseksi, lain vanhurskautta maalliseksi ja inhimilliseksi; ja erottaos evankeliumin vanhurskaus lain vanhurskaudesta yhtä tarkasti kuin Jumala erotti taivaan maasta, valon pimeästä, päivän yöstä; tuo edellinen olkoon valo ja päivä, tämä jälkimmäinen pimeys ja yö!
Oi jospa osaisimme ne erottaa toisistaan vieläkin kauemmaksi! Kun siis on kysymyksessä usko, taivaallinen vanhurskaus ja omatunto, erotettakoon näistä kerrassaan pois laki ja jätettäköön se maan päälle; jos taas teot ovat kysymyksessä, sytytettäköön silloin - yöhämyssä - tekojen lamppu eli lain vanhurskaus! Näin loistakoon tuo aurinko ja evankeliumin ja armon määrätön valo päivällä, mutta lain lamppu yöllä.
Pietari oli teeskentelyllään hämmentänyt tämän lain ja evankeliumin erotuksen, ja tällä menettelyllään uskotellut uskoville, että heidän piti tulla vanhurskautetuiksi sekä evankeliumilla että lailla. Paavali ei tätä mitenkään voinut kärsiä; hän nuhtelee Pietaria, ei siinä mielessä, että saattaisi häntä millekkään häväistykselle alttiiksi, vaan jälleen selvästi erottaakseen toisistaan nuo molemmat, nimittäin sen, että laki vanhurskauttaa maan päällä, ja sen, että evankeliumi vanhurskauttaa taivaassa.
- Mutta paavi ei ainoastaan ole sekoittanut lakia ja evankeliumia toisiinsa, vaan hän on evankeliumista tehnyt paljaita lakeja, jopa yksinomaan seremonialakeja. Hän on sekoittanut yhteen maalliset ja kirkolliset asiat, ja se vasta on saatanallinen ja helvetillinen sekoitus!
Tämä lain ja evankeliumin erotusta käsittelevä opinkohta on äärettömän tärkeä ymmärtää, koska KOKO KRISTILLINEN OPPI SUURINPIIRTEIN SIIHEN SISÄLTYY. Jokainen (hurskauden harrastaja) oppikoon siis tarkasti erottamaan lain evankeliumista ei ainoastaan muodollisesti, vaan totuudessa ja kokemuksen koulussa, toisin sanoen, erottakoon ne taitavasti toisistaan sydämessä ja omassatunnossa.
Mikäli on kysymys muodollisista seikoista sinänsä, noiden erottaminen käy vaivattomasti; mutta kun tulee eteen kokeminen, silloin saat tehdä sen huomion, että EVANKELIUMI ON HARVINAINEN, MUTTA SITÄVASTOIN LAKI YHTÄMITTAINEN VIERAS OMASSATUNNOSSA; omatunto näet on tottunut lakiin ja synnintuntoon, JA TUOTA AVITTAA VIELÄ JÄRKI (joka luonnostaan tuntee lakia).”
Sorry, teksti oli aika pitkä. Se on nappastu Lutherin Galatalaiskirjeen selityksistä, vuoden 1932 suomennoksesta. Tuo aiempi siteeraukseni oli uudemmasta käännöksestä ja on kieliasultaan selkeämpi ja helpommin ymmärrettävissä. Pitää tsekkaa, miten tää teksti on käännetty uudemmassa.
Heinäkuu 31st, 2010 at 7.47
Mua on hirveesti mietityttäny viime päivinä sana ARMO. Mitä se oikeasti merkitsee?
Eräs vanhempi puhujamies tuuletteli aina puhujanpöntöstä, että “me saamme armonkin armosta”. Se oli mielestäni hyvin sanottu. Hän taisi ymmärtää aika lähelle tuon sanan merkityksen.
Eräs vanhempi sisar kertoi erään ei-vl-perheenisän olleen eläissään niin sydämellisen ja viisaan, että hän epäuskostaan huolimatta halusi aina mieluusti palvella vl-perhettään ja muitakin veeälliä. Hän kuskasi perhettään ry:n tilaisuuksiin ja osallistui myös järjestelyissä, kun heillä ittellään järjestettiin nuorteniltoja ja kotiseuroja. Jossakin vaiheessa tuo mukava mies sairastui vakavasti ja hän sai parannuksen armon. Tuo vanhempi sisar kertoi tuon miehen sydämellisyyden ja rakastettavuuden vl-uskovaisia kohtaan koituneen hänelle siunaukseksi, niin että Jumala lopulta antoi hänellekkin uskon lahjan. Noh, tämä oli vain ihmisten vajavaista päättelyä. Raamatun mukaan Jumala ei kuitenkaan toimi nuin. Hän antaa uskon lahjan sulasta armosta. Niin kuin hän antoi sen Paavalillekkin. Paavalihan jopa tappoi kristityitä, ei siis missään tapauksessa pitänyt heitä kuin kukkaa kämmenellä.
Myös tuo armoneuvojen sisältämä siunaus mietityttää. Jos me niitä noudattamalla olemme ansaitsemassa armoa kohdallemme, eli “pysymme uskomassa”, uskomme ei olekaan enää sulaa armoa ja Jumalan suurta lahjaa. Näin minä ymmärrän. Jos nuista armoneuvoista puhuttaisiin kuitenkin vapaaehtoisuuden nimissä ja erillään pelastuksesta, ne olisivat ihan ookoota toimintaa ja todella hyviinkin elämäntapoihin kehoittavaa opetusta.
Vielä Lutheria lopuksi:
En minä kykene ennen armon saamista tekemilläni teoilla ansaitsemaan kohtuullisuusarmoa enkä sen jälkeen keräämilläni ansioilla saavuttamaan täyden ansion palkkaa, ikuista elämää. Mutta jos joku uskoo Kristukseen, hänelle annetaan synti anteeksi ja vanhurskaus katsotaan kuuluvaksi hänelle. Se luottamus tekee hänestä Jumalan pojan ja perilisen, joka toivossa omistaa luvatun ikuisen elämän. Kaikki lahjoitetaan meille uskossa Kristukseen: armo, rauha, anteeksianto, pelastus ja ikuinen elämä. Kohtuullisuus- ja arvollisuusansio ei niitä tuo.
Elokuu 3rd, 2010 at 9.25
Paavalin ja Pietarin erimielisyys Antiokiassa valottaa hyvin neuvojen luonnetta ja tarpeellisuutta. Jeesusta seurannut ja evankeliumin julistustehtävän saanut Pietarikin harhautui. Tällaisia me ihmiset olemme. Voimme astua harhaan huomaamatta ja ymmärtämättä sitä itse. Siksi seurakuntayhteys ja keskusteluyhteys ovat niin tärkeitä. Koska olemme vajavaisia, kannattaa pysyä avoimena ottamaan vastaan neuvoja ja myös olla valmis neuvomaan toista. Niin piti Paavalin oikoa Pietariakin, joka oli sentään apostoli. Tällä en suinkaan tarkoita, että neuvoja olisi aina oikeassa. Voi aivan hyvin käydä niinkin, että neuvojaa opastetaan, jolloin tilanne kääntyy siunaukselliseksi hänelle.
Minulla jää vähän hämärän peittoon käsitys siitä, että neuvot olisivat lakia. Että neuvoilla asetettaisiin armon rinnalle tekoja autuuden ehdoksi. Olenko ymmärtänyt oikein? Ehkä olen, ehkä en tai ehkä minun ei kannata yrittääkään ymmärtää.
Mitä väärää on siinä, että halutaan säilyttää usko ja hyvä omatunto? Halutaan säilyttää se itse, ja halutaan, että toisetkin säilyttävät. Ei sillä olla armoa ansaitsemassa. Näin minä ymmärrän. Paavali kirjoitti Timoteukselle: Säilytä usko ja hyvä omatunto. Timoteus sai myös ohjeet opettaa, nuhdella ja neuvoa. Paavali myös itse neuvoi ahkerasti ja kehotti kritittyjä neuvomaan toisiaan (Room 15:14). Miksi esim. Paavalin piti neuvoa sen ajan kristittyjä? Eikö hänen neuvoillaan ollut mitään tekemistä pelastuksen kanssa?
Tiedämme tien taivaaseen. Tuo tie on Jeesus. Arkielämässä joudumme kuitenkin tuon tuostakin tilanteisiin, joissa pitää tehdä ratkaisuja ja valintoja. Olen ollut monissa valintatilanteissa aivan yksin, niin kuin kaikki muutkin ihmiset ovat joskus. Joskus olen ajatellut mielestäni järkevästi ja valinnut väärin. Omatunto on voinut pahoin sen jälkeen. On tullut mieleen, että olisinpa kysynyt tai tehnyt niin kuin oli neuvottu.
Olivatko Paavalin neuvot lakia? Olisiko hänen pitänyt antaa Pietarin jatkaa samaan suuntaan? Vaikka Pietari oli oikeassa uskossa ja osoittaa sen esim. Jerusalemin kokouksessa pitämässään puheenvuorossa (Apt. 15), mutta ilmeisesti joidenkin juutalaisten vaatimukset Antiokiassa olivat jopa hänelle liian voimakkaita (Gal 2:11-14). Samanlainen paine kohdistuu meihinkin mailman ja sielunvihollisen taholta. Kullakin ihmisellä on omat asiansa, jotka kiusaavat, ja eri aikoina on erilaisia asioita, jotka kuitenkin vaikuttavat samalla tavalla: ne etäännyttävät uskosta. On hyvä, että neuvotaan etukäteen tahi nuhdellaan jälkikäteen. Se on totuudessa rakastamista. Arjessa voimme aivan hyvin hairahtua kuten Pietari. Oikealle tai vasemmalle.
Neuvoja noudattamalla tai muilla teoilla ei armoa ansaita. Asia ei ole symmetrinen: teoilla ei uskoa voi ansaita, mutta teoilla uskon voi kyllä menettää. Armoneuvojen perimmäinen tarkoitus on opastaa välttämään sellaista mikä etäännyttää Jumalasta. Ohjeet hyviä elämäntapoja varten ovat totta kai mainio asia, mutta iankaikkisuusnäkökulma on aina tärkein.
Elokuu 3rd, 2010 at 22.58
JuhaK, minusta mainitsemasi epäsymmetria vallitsee ennemmin tässä: ihmisen pelastuminen on ainoastaan Jumalan työ, mutta ihmisen kadotus on hänen oma syynsä.
Kysyt: “Mitä väärää on siinä, että halutaan säilyttää usko ja hyvä omatunto?”
Vastaat sitten itse: “Neuvoja noudattamalla tai muilla teoilla ei armoa ansaita.”
Juuri tästä on kysymys, neuvoja noudattamalla ei tosiaankaan säilytetä uskoa. Väärin on se, kun asetetaan neuvot uskon säilyttämisen välineeksi. Uskon synnyttää ja säilyttää ainoastaan evankeliumi, puhdas evankeliumi. Usko on joka hetki ja joka päivä Jumalan lahja ja suuri ihme. On luonnollista opastaa ja neuvoa, syntisiä ihmisiä kun olemme, mutta uskon syntymisen tai säilymisen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.
Se sanonta, että “neuvot ja nuhteet” olisivat osa evankeliumia, on kyllä virheellinen ajatus. Oikeampi olisi sanoa, että ne ovat osa Jumalan sanaa. Kun jotkut menneen ajan uskovaiset ovat kirjoittaneet, että evankeliumista ei voida erottaa siitä erillisiä neuvon ja nuhteen sanoja, se tarkoittaa sitä, että pelkkä puhdas evankeliumi toimittaa kyllä kaiken, myös neuvon ja nuhteen. Se lohduttaa, rohkaisee, antaa ja lahjoittaa - ja usein myös osoittaa paikkamme Jumalan edessä syntisinä ressukoina, jotka Jumala on hyvyydessään armahtanut.
Asiaa sotkee myös opetus siitä, että Jumalan sanassa on vain kaksi osaa, laki ja evankeliumi. Näin ollen kaikkien Paavalinkin sanojen olisi sitten oltava jompaa kumpaa. Minä täältä kyökistä esitän, että tässäkin on käsitteellinen sekaannus. Laki ja evankeliumi kuvaavat käsitteinä Jumalan sanan kahtalaista vaikutusta - se osa, joka vaatii ja syyttää, on lakia. Se osa joka antaa ja lahjoittaa, on evankeliumia. Raamattua ei voida jakaa sillä tavalla kahteen koriin, että nämä ja nämä SANAT olisivat lakia tai evankeliumia; täytyy katsoa siihen vaikutukseen, joka sanoilla on. Olisiko tässä mitään tolkkua? Lisätäänkö vispilään kierroksia?
Elokuu 4th, 2010 at 7.23
Juhalta:
“Jeesusta seurannut ja evankeliumin julistustehtävän saanut Pietarikin harhautui. Tällaisia me ihmiset olemme. Voimme astua harhaan huomaamatta ja ymmärtämättä sitä itse. Siksi seurakuntayhteys ja keskusteluyhteys ovat niin tärkeitä.”
Tässä Pietarin hommassahan kävi enempikin niiinpäin, että seurakunta harhautui Pietarin ja muutamien muiden toimesta. Luther ihmetteleekin, että miten saattoi evankeliumin totuus olla silloin ainoastansa Paavalilla. Luther: “Edellä olen muistuttanut siitä, että monella on kyllä evankeliumi mutta ei evankeliumin TOTUUTTA. Niinpä Paavali sanoo tässä, että Pietari, Barnabas ja muut juutalaiset eivät vaella suoraan evankeliumin totuuden mukaan. Se merkitsee: heilläkin on evankeliumi, mutta he eivät vaeltaneet suoraan. Vaikka he kuinka saarnasivat evankeliumia, niin käytöksellään, joka oli ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, he pitivät lakia voimassa. Mutta LAIN PÖNKITTÄMINEN ON EVANKELIUMIN KUOMOAMISTA JA KAATAMISTA.”
Mielenkiintoiseksi nuo Galatian tapahtumat tekee se, että Pietarihan ei tavallaan tehnyt mitään “kamalaa” syntiä: ei houkutellut vaikkapa aviorikokseen tai muuta vastaavaa, vaan “vetosi” käytöksellään Jumalan sanaan: ympärileikkaukseen ja puhtaussäädöksiin mm. Se oli pahasta, että nuista asioista tuli pakanoille autuudenehto.
“Minulla jää vähän hämärän peittoon käsitys siitä, että neuvot olisivat lakia. Että neuvoilla asetettaisiin armon rinnalle tekoja autuuden ehdoksi.”
Lutherin mukaan lakia on kaikki se, mikä on tekemisissä tekojen kanssa ja armoa on se, mitä ihminen saa. Järki askaroi mielellään lain kanssa, usko omistaa vain Kristuksen. Luther: “Usko tekee vanhurskaaksi, koska se ottaa omakseen Kristuksen, Vapahtajan. Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole mitään muuta kuin Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta. Usko siis tunnustaa todeksi, että sillä on tuossa henkilössä, Jeesuksessa Kristuksessa, syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Ihmisellä, jolta uskon kohde katoaa, ei ole oikeaa uskoa, vaan tyhjä kuori ja mielipide. Hän kääntää katseensa lupauksesta lakiin, joka kauhistuttaa häntä ja ajaa hänet epätoivoon.”
Myös sanoo Luther: “Uskon oppi on aivan helppo ja lain ja evankeliumin ero kenenkä tahansa vaivattomasti tajuttavissa, mitä SANOIHIN TULEE. Mutta käytännössä, elämäss ja SYDÄMESSÄ se on kaikkein vaikein asia.” Edelleen Luther: “Kaikki, jotka eivät kunnolla pysy vanhurskauttamisopissa, sotkevat pakosta lain ja armon toisiinsa.” Ja tätä opetusta JuhaK hyvä, olen kuullut ihan seuroissa ja onpa siitä mustaa valkoisella myöskin ollut Päikkärissä. Eli seuroissa kuultua: elämänvanhurskaus kuuluu evankeliumiin ja että uskonvanhurskautta seuraa aina elämänvanhurskaus. Kun taas Luther kehoittaa pitämään nuo asiat huolellisesti erillään. Eli kun puhutaan pelastuksesta/vanhurskauttamisesta, täytyy pitää muut vanhurskauden muodot poissa silmistä. Kokonaan.
Luther sanoo että usko on kaikkein eniten vaaralle alttiina: “aina tulee vääriä opettajia, jotka sanovat, että tämä ja tuo asia on välttämätön autuuden saavuttamiseksi”. Jos kerta Jumalan pyhä laki, joka ohjaa uskovaistakin Jumalan tahdon mukaiseen elämään, ei pysty vanhurskauttamaan ihmistä, niin miten kummassa sitten armoneuvot, joita ei Raamattu tunne olleskaan. Ja ihan turha sanoa, etteikö armoneuvot olisi autuudenehtoja, koska niitten puitteissa tuomitaan ihmisiä, eli armoneuvoihin on liitetty autuus ja kuolema. Ystäväni oli parannuksen armon saatuaan tullut riemumielellä seuroihin, korvikset iloisesti korville heilahdellen. Eräs sisar oli hänet nähtyään tokaissut: “meillä ei sitten muutes käytetä korviksia”. Nuo sanat olivat saaneet riemumielen kummasti katoamaan ja tuo parannuksen armon saanut ihminen oli miettinyt mielessään, että miksi ihmeessä tämmöisiin pikkuasioihin takerrutaan, kun hänelle on tapahtunut niin iso ja ihana asia.
Ukkonen pelastaa nyt teidät pidemmiltä plörinöiltäni. Kone kiinni.
Elokuu 5th, 2010 at 12.15
Aromilta:
“JuhaK, minusta mainitsemasi epäsymmetria vallitsee ennemmin tässä: ihmisen pelastuminen on ainoastaan Jumalan työ, mutta ihmisen kadotus on hänen oma syynsä.”
Olen täysin samaa mieltä. Sanot itse asiassa ihan saman asian kuin minä.
Kiitos, kunnia ja ansio uskosta kuuluu yksin Jumalalle. Ihminen puolestaan voi oman lihan, sielunvihollisen tai mailman paineen alla tehdä sellaista, että hän joutuu armon alta kadotustuomion alle. Eli hän voi avata mielensä houkutuksille ja langeta syntiin ja ennen pitkää kuolla hengellisesti. (vrt. symmetriaesimerkki) Neuvoilla ja varoituksilla ollaan tukemassa ja tuuppimassa horjuvaa, joka ei ehkä omaa tilaansa enää ymmärrä, oikealle tielle. Tuon halun tukea ja rakastaa vaikuttaa Jumalan Pyhä Henki. Halun olla kuuliainen neuvoille vaikuttaa myös Pyhä Henki, joten siinäkään ei ole omaa ansiota.
Aromi:
“Väärin on se, kun asetetaan neuvot uskon säilyttämisen välineeksi.”
Se on väärin, jos neuvoilla tai niiden noudattamisella luullaan ansioituvansa.
Yritänpä minäkin sepostaa jotain vielä omin sanoin esim. laista ja evankeliumista. Anteeksi pitkäpiimäinen tapani ilmaista asia, mutta parempaankaan en pysty.
Usko on Jumalan lahja ja vain sillä voi pelastua. Jumala haluaa, että kaikki ihmiset pelastuvat, sillä Hän loi ihmisen omaksi kuvakseen ja taivasta varten. Näin ollen Hän haluaa, että ihminen, jolle Hän on uskon lahjan antanut, myös säilyisi uskossa. Hän haluaa varjella ihmistä uskomassa. Neuvot, joista nyt keskustellaan, auttavat pysymään uskossa. Ne ovat Jumalalta. Jumala siellä Pyhän Henkensä kautta ja vajavaisten ihmisten suulla neuvoo uskovaisia. Jumala loi ihmisen sellaiseksi, että hän ymmärtää Jumalan puhetta, ja Jumala on luvannut siunata sen, joka vaeltaa Hänen teitään ja on Hänelle kuuliainen. Minusta neuvot ja armon osallisuudessa pysyminen ja siten myös pelastavassa uskossa pysyminen kietoutuvat toisiinsa, sillä Jumala antaa uskon ja Hän puhuu seurakuntansa kautta lapsilleen ja mm. siten auttaa uskovaisia pysymään lapsinaan. Näin ollen meidän tulee olla kuuliaisia sille, mitä Jumala seurakuntansa kautta meille puhuu. Meidän tulee kuulla, eikä vain kuunnella, mitä Henki seurakunnille ilmoittaa.
Evankeliumi on hyvä sanoma Jeesuksesta ja siitä miten voi pelastua. Neuvojen tarkoitus on, että pysytään evankeliumin omakohtaisena uskojana ja armon osallisuudessa. Oikeita neuvoja ei vaikuta oma liha vaan Pyhä Henki. Oikean ymmärryksen neuvoista ja niiden vastaanottamisesta avaa myös Pyhä Henki. Sitten, kun neuvoja noudattamalla eli teoilla yritetään tehdä jotain ansiota pelastumisen eteen, ne ovat lakia. Sellainen ymmärrys ei ole Pyhästä Hengestä.
Laista ja evankeliumista. Lain tehtävä on herättää synnintunto. Evankeliumi on lääke tuohon synnintuntoon, se pesee synnin pois. Jumalan Sana on kaksiteräinen miekka. Siihen kuuluvat sekä laki että evankeliumi, eivätkä kumpikaan niistä katoa koskaan. Uskovainen ei ole lain alla, hän ei siis ole sen mahdottoman tehtävä edessä, että hänen pitää täyttää laki itse viimeistä piirtoa myöten pelastuakseen. Hän on evankeliumin omakohtaisena uskojana saanut uskonlahjan ja synnit anteeksi ilman omaa ansiota.
Ihminen ei voi olla uskovainen, jos hän on lakihenkinen eli on lain alla. Ihminen ei voi olla uskovainen myöskään, jos hän on niin kuin lakia ei olisi olemassakaan, sillä piirtokaan ei laista katoa, onhan se Jumalan Sanaa. Laki osoittaa synnin synniksi niin uskovaiselle kuin epäuskoisellekin. Uskovainen ei vain tarvitse lakia tuohonkaan tarkoitukseen, koska armo riittää. Se osoittaa synnin paljon paremmin, vrt. lain kuun valo ja armon aurinko. Niin ikään evankeliumi on kaikkia varten. Toiset ottavat sen uskolla vastaan, toiset eivät. Jumala valmistaa uskon ikään kuin kahdelta suunnalta: Hän on valmistanut pelastuksen kaikkia ihmisiä varten uhraamalla poikansa ja Hän herättää yksilössä halun ottaa vastaan usko tuohon pelastukseen. Oma liha ja sen himot ja halut, sielunvihollinen ja maailma ovat ne, jotka estävät niin monia ottamasta vastaan uskoa. (vrt. symmetriaesimerkki) Lain ja evankeliumin ero tulee siitä miten voi pelastua. Lain noudattajana ei voi pelastua, kun taas evankeliumin uskojana pelastuu. Evankeliumin uskojana ihminen ei ole kuitenkaan oikeutettu rikkomaan lakia, sillä laki on sama kaikille. Jos uskovainen tahallaan rikkoo lakia eli Jumalaa vastaan, Jumala voi ottaa synnintunnon pois, ja silloinhan ihminen ei enää armoa tunne tarvitsevansa. Hän menettää uskonsa. Sielunvihollisen puhetta on se, että “riko lakia, saat ne kuitenkin armosta uskoa anteeksi”. Niin ikään sielunviholisen puhetta on se, että lakia noudattamalla voisi ansioitua ja sitä kautta tehdä mitään pelastuksen eteen.
Pelastumisen näkökulmasta laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan.
Kerbera:
“Tässä Pietarin hommassahan kävi enempikin niiinpäin, että seurakunta harhautui Pietarin ja muutamien muiden toimesta.”
Eikö se sitten ollut sitäkin pahempi harhautuminen Pietarilta, kun hän johdatti peräti kokonaisen seurakunnan harhaan?
Elokuu 5th, 2010 at 12.35
Kerberalle vielä. Onko seuroissa todella sekoitettu uskon- ja elämänvanhurskaus väittämälläsi tavalla? Vai pidätkö mitenkään mahdollisena että olet itse ymmärtänyt jotenkin väärin? Uskonvanhurskaus on se, joka pelastaa. Näin on seuroissa opetettu. Millä tavalla on väärin se, kun sanotaan että uskonvanhurskautta seuraa elämänvanhurskaus? Näetkö että sillä sekoitetaan laki ja evankeliumi tai että sillä sekoitetaan jotain mistä Luther varoittaa? Voitko tarkentaa vielä mitä tarkoitat, kun minulle ei tahdo aueta.
Elokuu 5th, 2010 at 13.13
Kiitos asiallisesta keskustelusta, jatkakaa samaan malliin. Minulla ei tässä vaiheessa tule mieleen muuta.
Elokuu 6th, 2010 at 7.36
JuhaK:
“Jumala loi ihmisen sellaiseksi, että hän ymmärtää Jumalan puhetta, ja Jumala on luvannut siunata sen, joka vaeltaa Hänen teitään ja on Hänelle kuuliainen.”
Jos kerta Jumalan voi lepyttää vaeltamalla Hänen teitään ja olemalla hänelle kuuliainen, mihin Kristusta enää tarvitaan? Vain Kristus voi lepyttää Jumalan. Jumala vanhurskauttaa syntisen yksin uskon kautta Kristukseen, sulasta armosta. Miten ajattelet, että Jumala olisi siunannut Paavalia, kun hän vainosi kristittyjä? Kesken vainoamisen hänet Jumala armahti. Ja miten voit ajatella kenenkään syntiin langenneen saavan takaisin armon, jos armo pitää ansaita vaelluksella ja kuulisiuudella?
Tästä esimerkki. Jos kohtaat ihmisen, joka on terminaalivaiheessa, eli juuri kuolemaisillaan ja hänellä on hätä synneistään. Tiedät, että elinaikaa on enää todella vähän jäljellä. Mitä ajattelet, riittääkö tuolle ihmiselle pelastukseksi se, että hänelle vakuutetaan uskon Kristukseen vapauttavan hänet synneistään ja hän uskoo sen? Jos olet sitä mieltä, että riittää, silloin se riittää meillekkin, vaikka vaelluksemme on vielä vaiheessa. Tavallaan jokaisen kristityn, ihan joka hetki, pitää olla varmaakin varmempi, että hänen autuutensa on täysin Kristuksessa, jotta hän voi kuoleman hetkellä turvautua siihen, kuin ainoaan oljenkorteen. Mutta mitä helposti tekisimme ihan jokainen, jos tietäisimme kuoleman vaanivan jo muutaman tunnin tai jopa minuutin päästä? Emmekö lähtisi helppo nakki tutkailemaan, olemmeko itsessämme puhtaita? Emmekö lähtisi “puhdistautumaan” siitä ja tuosta ja vähän tästäkin, jotta voisimme varmistaa taivaspaikkamme? Olisiko kuoleman hetkellä usko Kristukseen ja Jumalan kaikenkattava armo puhtautemme syy ja toivo, vai mikä toisi turvan ja varmuuden? Jos uskovalle tähdennetään pelastuksen kannalta olevan ihan oleellista esim. armoneuvojen noudattamisen, kuoleman hetkellä hänen katseensa väkisinkin kääntyisi niihin. Jos sinä sanot, että armoneuvot auttavat pysymään kaidalla tiellä ja uskomassa, olet liittänyt pelastukseen tekoja ja Kristus on turhaan kuollut puolestasi.
Nk. armoneuvoille voi olla ja on paikkansa, niin kuin on laille ja hyville teoillekkin, mutta ei pelastuksen yhteydessä, ei uskon yhteydessä. Jos niiistä puhutaan uskon ja pelastuksen yhteydessä, ajaudutaan suoritususkoon.
Lutheria:
“Mutta joku sanonee: laki on jumalallinen ja pyhä! Pysyköön laki kunniassa minunkin puolestani. Mutta mikään laki, olkoon kuinka jumalallinen ja pyhä tahansa, EI SAA TULLA MINULLE OPETTAMAAN, ETTÄ SAAN ELÄMÄN JA VANHURSKAUDEN SILTÄ. Lailla on oikeus opettaa, että minun tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä sekä elää siveänä, kärsivällisenä jne. Mutta se ei saa ilmoittaa, millä tavalla minun tulee päästä vapaaksi synneistä, Perkeleestä, kuolemasta ja helvetistä. SIINÄ ON KYSYTTÄVÄ NEUVOA EVANKELIUMILTA JA KUULTAVA SITÄ. Se EI OPETA, mitä minä olen velvollinen tekemään - mikä on varsinaisesti lain asia - vaan se kertoo, mitä eräs toinen on tehnyt minun puolestani. Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on kärsinyt ja kuollut minun sijassani, vapauttaakseen minut synnistä ja kuolemasta. Evankeliumi käskee minun ottaa vastaan ja uskoa tämän. Tämä on EVANKELIUMIN TOTUUS ja tätä siksi sanotaan. Tämä on kristillisen opin pääkohta, johon sisältyy kaiken hurskauden tunteminen. Kaikkein tärkeintä on, että se ymmärretään hyvin ja sitä tähdennetään lakkaamatta. Koska se on äärettömän arka asia, sitä on kovin helppo vioittaa. Paavali on saanut sen kokea niin kuin kaikki hurskaat.”
Varmasti meidän molempien JuhaK, on helppo ymmärtää, että kymmenen käskyn laki ei ole meidän noudatettavissa. Kun kerta jos ajatuksesta olemme rikkoneet koko lakia vastaan, se ei ole mitenkään mahdollista. Tällöin ainut turvamme on Kristuksessa, hänen haavoistaan löydämme lohdutuksen. Mutta. Meikäläisyydessä ollaankin oltu ovelia: kun emme voi pysyä uskomassa lakia noudattamalla, on keksitty vippaskonsteja, joilla pysytään uskomassa. “Armoneuvot”, sääntökokoelma, joka on ohittanut Jumalan lain 10-0. Noudattamalla näitä neuvoja, pysyt uskomassa. Niin. Niistä on tullut tienviittoja taivaaseen. Ei ole enää tienviittana se ainoa, joka vie kulkijansa Isän tykö: “Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana”.
Luther sanoo, että mitään sääntöjä ei saa tehdä, vaan jokainen tutkailkoon itseään, mikä synti häntä eniten kiusaa ja taistelkoon sitä vastaan Hengen voimin.
Tuohon viimesinpään ksysymykseesi JuhaK. Liikkeemme opetuksessa, niin saarnoissa kuin julkaisuissammekin, on havaittavissa se, että evankeliumi ja laki sekoitetaan keskenään. Jo pelkkä se, kun sanotaan elämänvanhurskauden tai armoneuvojen kuuluvan evankeliumiin, on sitä. En ymmärrä, että miksi meillä ei oltaisi voitu harhautua tässä asiassa, kun Lutherkin pitää tätä asiaa niin vaikeana käsittää ja että miten helposti evankeliumin puhtaudesta livetään. Ja kun kerta Raamatunkin aikaan on täsä asiassa eksytty, miten se olisi meillä niin helposti vältettävissä? Kannattaa ainaskin avoimin mielin miettiä tätä ja kaikkien kannaltahan olisi mieluisinta, että kyse on vain minun väärässä ymmärryksessäni ja käsityksessäni. Vapaasti vain todistakaa, että näin on asia.
Elokuu 6th, 2010 at 9.20
Kerpera, minusta olet kristinuskon kirkkaassa ytimessä etkä suinkaan harhailemassa jossain pimeässä. Jeesus sanoo olevansa A ja O, mutta toki hän on myös muut kirjaimet siinä välissä. Sitähän tähdentää Galatalaiskirje, Luther, Kiviranta ja monet muut.
Elokuu 6th, 2010 at 9.39
Kerpera:
“Ja miten voit ajatella kenenkään syntiin langenneen saavan takaisin armon, jos armo pitää ansaita vaelluksella ja kuulisiuudella?”
Ei näin! Armoa ei voi ansaita, mutta kuuliainen pitää vai pitäisikö sanoa kannattaa olla. Siitä ei ole kahta sanaa. Mille kuuliainen? No Jumalan puheelle tietenkin. Jumala puhuu meille omantunnon ja seurakunnan kautta.
Jeesus on luvannut olla ja vaikuttaa Pyhän Henkensä kautta omiensa keskuudessa. Uskon, että armoneuvot eli mainitsemasi tienviitat ovat Jeesukselta. Tällä tavalla Hän vajavaisten ihmisten avulla opastaa laumaansa hyvänä paimenena. Eli tällä tavalla hän on ainut tienviitta. Tuossa pähkinänkuoressa ymmärrykseni asiasta.
Toinen näkökulma yksilön kannalta on sitten se, että mitkä neuvot ovat Pyhän Hengen vaikuttamia ja mitkä eivät.
Se, että asia on vaikea ja että Raamatunkin aikaan on harhauduttu ei ole mikään todiste.
Uskonvanhurskaus ja elämänvanhurskaushan nimenomaan erotetaan toisistaan ja edellinen pelastaa ja vain se, ja jälkimmäinen seuraa edellistä.
Elokuu 6th, 2010 at 18.34
Olen jo kirjoitettavani kirjoittanut. En voi sanoa yhtyväni kovinkaan monelta osin JuhaK:n ajatuksiin.
Palaillaan.