epäkuluttajan sivut

Runoilija Jussi Hyvärisen ajatuksia vanhemmuudesta ja lapsesta

Nykyrunous on vaikeaa, en ymmärrä sitä. Avaan kuitenkin Jussi Hyvärisen maaliskuussa ilmestyneen runokirjan ja lukaisen runon sieltä, toisen täältä. Jotain ymmärrän, mutta jotain en, ja epäselvät kohdat jäävät askarruttamaan mieltä. Jussi Hyvärinen, miten runoja pitäisi lukea ja tulkita?

– Runoja voi lukea, vaikka ei ihan kaikkea ymmärtäisikään, Hyvärinen rohkaisee.

– Kirjoittaja ei vartioi, tulkitseeko joku runoja oikein tai väärin, vaan on iloinen uusista tulkinnoista, hän jatkaa ja hyssyttelee puolen vuoden Priska-tytärtään.

Esikoisteoksessaan Kurkistan kaivoon Hyvärinen puhuu monen muun ohella lapsesta ja vanhemmaksi tulemisesta. Jotkut runot ovat syntyneet paljon ennen kolmivuotiaan Teivon syntymää, uusin on kirjoitettu viime syksynä.

– Omat kokemukset ovat runoissa pohjana, vaikka niissä lähdetään helposti abstrakteille tasoille, selvittää kahden lapsen isä.

Odotus

Vanhemmuudesta ja lapsesta kertovan osaston ensimmäisen runon on kirjoittanut rakastunut mies kylmänkalseassa asunnossa Haagassa. Joutilaana joulukuisena päivänä runon minän ja sinän ei tarvitse nousta sängystä – ja lapsi saa alkunsa:

Kissan uni vilahtaa ohi,
sinun ruumiisi elää,
on minun, minussa, minulle.

Sitten näkökulma siirtyy kahdesta aikuisesta lapseen. Hyvärinen ihmettelee, mistä lapsi oikein tulee ja pukee ihmettelyn kielikuvaksi, jossa lapsi soutaa ”olemattomuuden rannalta tähän valkamaan”. Tämä runo syntyi viime syksynä Hyvärisen odottaessa nuorempaa lastaan.

Melkein inhottavan realistisesti kuvataan runossa Aamuisin ruumis nousee valtiaaksi odottavan äidin alkuraskauden pahoinvointia. ”…mutta sinä et näistä tiedä”, puhuttelee kirjoittaja kohdussa kasvavaa lasta. Ääni on lämmin, siinä ei ole syytöstä.

Raskaus etenee ja lapsi pääsee neuvolaan kuvattavaksi. Ultraäänikuvan mustavalkoisella lapsella oli suuret mantelinmuotoiset silmät, kuin ulkoavaruuden hahmolla. Hyvärisen mieleen lapsi toi humanoidin. Runossa tämä humanoidi keinuu ”ikuisuudesta aikaan”.

Syntymä

Runon avaruuskytkennät eivät lopu humanoidiin. Hyvärinen rinnastaa kohdun, lapsen kodin ennen syntymää, kokonaiseen maailmankaikkeuteen: ”… galaksin seinistä otat vauhtia potkaisemalla … keijuna leijut kaareutuvan avaruuden äärestä ääreen”. Elämä kohdussa ja sen ulkopuolella eroavat toisistaan niin paljon, että runoilija vertaa syntymää siirtymiseen maailmankaikkeudesta toiseen. Joidenkin tähtitieteilijöiden mukaan reitti toiseen maailmankaikkeuteen kulkee mustan aukon kautta.

Kunnes musta aukko imaisee vaeltajan,
universum kääntyy nurin
ja välähtää
maailmasi loppu

Neljännessä runossa syntymän hetki konkretisoituu lapsen ensimmäiseen parkaisuun. Kun lapsi vetää ensimmäisen kerran henkeä, keuhkoihin virtaa ulkopuolelta ilmaa. Kun hän huutaa saman ilman keuhkoista ulos, huuto on kokonaan lasta itseään.

– Esikoisen syntymä oli häkellyttävä kokemus, Jussi Hyvärinen kertoo. – Vaikea sanoa, oliko kokemus myönteinen vai kielteinen. Onnellisuus tuli vasta myöhemmin, kun ajelin laitokselta kotiin.

Pienokainen

Ensimmäiset viikot kotona vauvan kanssa tuntuivat Hyvärisestä epätodellisilta. Esikoisen syntymän aikoihin sattunut Myyrmannin räjähdys voimisti tunnetta. Monien vanhempien tavoin Hyvärinen mietti otsa rypyssä, millaiseen maailmaan lapsemme syntyvät. Kuinka vanhemman jättiläismäisen vastuun jaksaa kantaa?

Keittiössä Ikean varjostimen alta
lamppu huokuu kylmää valoaan, heilahtaessaan
tanssittaa seinillä kääpiön varjoa.
Sillä on jättiläisen hartiat.

Vanhempien tehtävä on vaativa, mutta runoilija ei anna epätoivon vallata alaa. Riveiltä ja niiden väleistä henkii pyrkimys kasvaa tehtävän tasalle ja oppia ymmärtämään kasvavaa lasta.

Runossa Vauvan päälaki paistaa, neitsyt uusi manner runoilija katselee lasta, joka aloittaa kaiken näennäisesti tyhjästä. Kuitenkin lapsi putoaa kulttuuriperinnön päälle eikä hän voi valita, mihin hän syntyy. Runossa tiivistyy vanhempien huoli lastensa tulevaisuudesta. Jo pienen vauvan vanhemmat huolehtivat etukäteen vaikeuksista, joita lapsi mahdollisesti joutuu elämässään kohtaamaan.

Runoilija kyselee, pitäisikö lapselle kertoa keskitysleireistä ja muista kauheuksista. ”Et pyytänyt tätä tietoa”, runoilija kirjoittaa. Hyvärinen tähdentää, että vanhempien tulee tiedostaa, millaisessa maailmassa lapsemme elävät. Kaikkea maailman pahuutta ei pidä kaataa lapsen niskaan, mutta ei lasta pitäisi pumpulissakaan kasvattaa. Maailma on mikä on, sen ulkopuolelle ei voi asettua. Meidän on elettävä maailmassa, olipa se millainen hyvänsä.

Kieli

Kielen kautta lapsi pääsee maailmaan ja ottaa maailmaa haltuun. Kielen avulla vanhemmat välittävät maailmankuvaansa lapsilleen – eivätkä he välttämättä edes huomaa sitä, kuten Hyvärinen hienovaraisesti ilmaisee:

Nyt osoitat, sanot: kukka, keltainen, vettä, vettä,
siihen tarkennan: ulpukka, rentukka.

Viimeisessä vanhemmuuteen ja lapseen liittyvässä runossaan Hyvärinen nostaa esille kolme runoudessa kulunutta teemaa, puun, kiven ja ruusun. Lapselle ne eivät vielä ole latteuksia.

Astu puun luo, ja kiven, ja ruusun,
tiedät, mitä ne ovat, katsot ja unohdat.
Vie lapsi puun luo, ja kiven, ja ruusun –
hän omistaa ne, ja lausuu. Kuinka ne sointuvat!

– Ensikokemus on aina tuorein, sanoissa on aluksi maagista voimaa, Hyvärinen kuvaa. – Sitten sanat haalistuvat.

Lapsen kokemuksen tuoreutta Hyvärinen kertoo itsekin etsivänsä. – Lapsirunoja on vaikea kirjoittaa. Pitäisi välittää lapsen kokemuksen alkuperäisyys, voimakkuus ja väkivaltaisuus, ja välttää latteudet ja ”hellanlettat” -fiilikset.

Runon lopussa Hyvärinen maalaa muutamalla vedolla kuvan siitä, kuinka lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa ajatella aikuisten ajatuksia:

Hän kantaa sinut hautaan ja muistaa hetken taas
puun, kiven, ruusun, ja jälleen unohtaa.

Hetken lapsi muistelee vanhempiensa työtä ja unohtaa sen sitten. Ja elämä kiertää ikiaikaista kiertoaan, peittää armollisesti vanhempien tekemät virheet.

Julkaistu Lapsen Maailmassa elokuussa 2006