Metsä kirkkoni olla saa
”Leikin pottukuopan takana ja minulla oli siellä lintujen ruokintapaikka ja pyhä paikka”, kirjoitti 9-vuotias Pauliina Kainulainen päiväkirjaansa. Mitä pikku Pauliina pyhällä paikalla tarkoitti, sitä hän ei enää muista. Mutta pyhä on seurannut häntä näihin päiviin.
Maalaistalon tytölle luonto oli luonteva leikkipaikka. Hiljaisen sotaveteraani-isänsä kanssa Pauliina kävi kalassa. Äidin kanssa tuli käytyä kirkossa. Kymmenvuotiaana Pauliina kiinnostui kristillisestä uskosta ja alkoi lukea Raamattua.
”Kristinusko ja luonnon tärkeys eivät olleet ristiriidassa silloin, eivätkä ole edelleenkään. Nykyisin nämä kaksi isoa asiaa tuntuvat tulevan yhä lähemmäs toisiaan”, kertoo Kainulainen, 40.
Vajaat tuhat vuotta sitten ristiriitoja oli. Muinaissuomalaisilla oli pyhiä puita kuten pihlajia. Sitten tuli kristinusko ja todellisuus määriteltiin uudelleen. Taloudellisesti merkittäviä mäntyä, kuusta ja koivua alettiin suosia. Pihlajat saivat mennä.
Samanlaisen kohtalon koki suomalaisten pyhä lehto eli hiisi. Mutta sanana hiisi kelpasi kristinuskolle: sillä alettiin nimittää paholaista.
”Oli kauhea tragedia, että pyhät puut ja lehdot kaadettiin. Sen myötä menetettiin paljon entisestä läheisestä luontosuhteesta. Historiallisesti näin tapahtui, mutta olisiko jotain mahdollista korjata vielä nyt?”
Pyhyys hukassa
Pyhyys merkitsee Kainulaiselle koskemattomuutta, kunnioitusta, yhteenkuuluvuutta. Pyhää ei saa kohdella miten tahansa. Puiden lisäksi Kainulaiselle ovat pyhiä maa, vesi, kasvit, eläimet – sanalla sanoen koko elonkehä.
”Panteismistä ei silti ole kysymys. Luonto ei ole Jumala, vaikka Jumala ilmaisee itsensä myös luonnossa. Jumala on tämänpuoleisen lisäksi tuonpuoleisessa.”
Nykyihmiseltä pyhä on hukassa. Syitä voi Kainulaisen mukaan löytää antiikista saakka. Antiikin dualismissa maailma hahmotettiin vastinparien avulla. Ne asetettiin hierarkkiseen suhteeseen, ja ylempi sai hallita alempaa. Tällaisia vastinpareja oli esimerkiksi mies ja nainen, järki ja tunne, ihminen ja luonto.
Valistuksen ajan rationalismi teki luonnosta suuren sieluttoman koneen, joka tottelee ennalta määrättyjä luonnonlakeja. Mystiikka ja luonnonlumo hylättiin olemattomina ja hyödyttöminä. Jumala sysättiin katselemaan sivusta maailmaa, jonka hän ammoin oli luonut.
”Vieraantumista me sairastamme”, Kainulainen tiivistää. ”Pitäisi muistaa, että Jumala on intiimisti läsnä kaikessa luodussaan. Avohakkuut ja uraanikaivokset ovat äärimmäisiä esimerkkejä siitä, kuinka etäälle olemme joutuneet.”
Uraanikaivosta Kainulainen ei mainitse sattumalta. Hän kuuluu väljään kansalaisliikkeeseen, joka vastustaa Enoon ja Kontiolahdelle kaavailtua uraanikaivosta. Ekoteologi tuo liikkeeseen teologisen ulottuvuuden:
”Uraaninlouhinta yhdellä Suomen tärkeimmistä pohjavesialueista olisi järjetöntä. Teologian kielellä voi jopa sanoa, että tällainen piittaamattomuus luonnon tasapainosta on ekologista syntiä.”
Kainulainen saa ajatuksilleen tukea Kuopion piispa Wille Riekkiseltä. Kuluneena syksynä Riekkisen uraanikriittiset kannanotot herättivät närää.
”Kristinuskon olisi uudistuttava radikaalisti”, Kainulainen toteaa. ”Sana ’radikaali’ on johdettu latinan juurta merkitsevästä sanasta radix. On siis palattava juurille.”
Maisema
Pauliina Kainulainen asuu Kontiolahdella kaksin miehensä Jarin kanssa. Höytiäinen näkyy ikkunasta nyt, kun lehdet ovat tippuneet. Päivärutiineihin kuuluu koiranulkoilutus rannalla.
”Pohjois-Karjalaan asettuminen oli tietoinen valinta. Nämä seudut ovat samaa kuin lapsuuden sielunmaisemani, täällä on tuttuja maisemia, metsiä, järviä ja peltoja. Myös kieli on tuttua”, savolaispappi iloitsee.
Taidemaalari Pekka Haloselle Lapinlahden maisemat olivat pyhä näky. Sibelius, Eero Järnefelt ja monet meistä suhtautuvat Kolin maisemaan samanlaisella hartaudella. Pielisen yli Kolille tähyilee myös Pauliina Kainulainen kesäisin miehensä suvun mökiltä.
”Mökki Pielisen rannalla on ehkä minulle kaikkein tärkein paikka”. Moni suomalainen ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.
Metsäinen kansamme ymmärtää myös, ettei metsä ole pelkkää puuta. Se on myös maisemaa. Niinpä avohakkuu koskettaa monen suomalaisen perimmäisiä arvoja.
”Minusta ympäristön pirstoutuminen johtaa ihmismielen pirstoutumiseen. Eikö olisi aika siirtyä hellävaraisempaan metsänhoitoon?”
Hirvet ja karhut
Vuonna 2005 Kainulainen väitteli tohtoriksi. Väitöskirja oli aiheeltaan ekoteologinen, ensimmäisenä Suomessa, ja se palkittiin Joensuun yliopiston vuoden parhaana väitöskirjana.
Tutkimustyö on vienyt Pauliina Kainulaisen tasolle, jolla asenteet muodostuvat.
”Juuri tässä on teologian anti ympäristökysymysten ratkaisuun: teologia auttaa tiedostamaan asenteitamme. Tiedostamisen jälkeen niitä voidaan muuttaa elämää puolustavaan suuntaan.”
Väitöskirjan jälkeen seurasi pari vuotta pastorin hommia. Nyt Kainulainen tekee tutkimusta teemasta Metsä ja pyhä. Tutkijan arki on aineistonkeruuta ja tutustumista uuteen teologiseen tutkimukseen, metsään liittyvään kulttuurintutkimukseen – ja kalliomaalauksiin.
”Olen hurahtanut kalliomaalauksiin”, Kainulainen nauraa. ”Maalauksissa hirvi on ihmisen jälkeen suosituin aihe. Hirvi oli muinaisille suomalaisille varmasti muutakin kuin pelkkä saaliseläin.”
Karhu oli toinen tärkeä eläin. Kainulainen väittää karhun olleen joinakin aikoina jopa muinaissuomalaisten uskonnollinen keskus. Metsän kuningasta ei saanut mainita nimeltä, vaan oli käytettävä jotakin yli paristasadasta peite- ja lepyttelyilmauksesta.
”Ihmisen ja eläimen raja oli muinoin häilyvämpi. Antiikin dualistisessa ajattelussa korostettiin ihmisen ja eläimen eroja, mutta muinaissuomalaiset kokivat muun luonnon kanssa ensi sijassa yhteenkuuluvuutta.”
Tässä voi nähdä yhtymäkohdan kristilliseen traditioon: luomiskertomuksen mukaan Luoja muovasi maasta sekä ihmisen että eläimet.
”Tietenkään ihminen ei ole pelkästään eläin, mutta kertoohan se jotain ihmisen ja eläimen läheisyydestä, että yli 95 % geeneistämme on samoja kuin ihmisapinalla.”
Nykyihminen on vieraantunut metsän lisäksi eläimistä. Kainulainen oudoksuu sitä, että koiria saatetaan käyttää terapiassa, mutta tuotantoeläinten olosuhteista ei haluta kuulla puhuttavan.
”Eläin on ystävä, ihmiselle välttämätön ja pyhä kuten kaikki elävä. Pelkät taloudelliset arvot eivät saa määritellä suhdettamme eläimiin.”
Pyhä metsä
”Metsään liittyy paitsi suuria taloudellisia arvoja myös merkittäviä henkisiä ja hengellisiä arvoja”, Kainulainen kirjoittaa toimittamassaan kirjassa Pyhän kosketus luonnossa. ”Monelle metsä on ensisijainen hiljentymisen ja pyhän kokemisen paikka.”
Etenkin vanhan testamentin viisauskirjat, kuten Jobin kirja ja Psalmit, vilisevät luontokuvauksia ja -vertauksia. Kovia kokenut Job sanoo, että ”jos oma peltoni minua syyttää, jos kaikki sen vaot yhdessä itkevät, jos olen syönyt sen voiman antamatta mitään tilalle ja suututtanut sen, … tuottakoon se ohran sijasta rikkaruohoa!”
”Jobin ajan ihmisellä oli minä-sinä -suhde luontoon, aivan kuten muinaisilla suomalaisilla”, Kainulainen rinnastaa. ”Moni sanoo, että hengellisyyteni on tällaista ’metsä kirkkoni olla saa’ -hengellisyyttä. Näen tuontyyppisen hengellisyyden erittäin arvokkaana, vaikka sitä on katsottu kirkossa pitkin nenänvartta.”
”Moni haluaisi yhdistää metsän ja kristinuskon. Voin ilokseni kertoa, että se on mahdollista.”
Yksi esimerkki tästä ovat metsäkirkot, jotka vetävät nykyisin mukavasti väkeä. Kainulainen kertoo kastaneensa lapsen metsäkirkossa Ukko-Kolin huipulla.
Oma vanhemmilta peritty metsä Tervossa on Kainulaiselle kuin temppeli. Erityisen rakas on satavuotias vajaan kymmenen hehtaarin sekametsä.
”Aina sieltä kahahtaa jokin kanalintu lentoon. Se on minulle niin arvokas, etten tee sille mitään.”
Metsäpalstan nuorempaa osaa Kainulainen hoitaa muun muassa harvennuksin ja pystykarsinnoin. ”Harkitsen siirtymistä jatkuvan kasvatuksen periaatteeseen enkä tee avohakkuita. Saatan kyllä myydä puuta, jos tarve vaatii.”
Pyhäpäivä
Kainulaisen kirjoituksissa ja puheessa vilahtelee sanat kokonaisvaltaisuus, sensitiivisyys, mystiikka, viisaus ja kokemus. Kainulaisen mukaan järkikeskeinen epäily on riittämätön työkalu esimerkiksi ympäristöongelmien ratkaisuun. Tarvitaan tunnetta, pyhyyttä ja selittämättömän sietämistä.
Kristinuskoa, lännen valtauskontoa, on pidetty yhtenä osasyyllisenä ekologisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen. Kristinuskoa on moitittu ihmiskeskeiseksi ja luontoa alistavaksi. Syypää tai ei, ainakaan kristinusko ei ole voinut estää kehitystä.
Viime kesäkuussa evankelisluterilainen kirkko sai ilmasto-ohjelman, josta on kiittäminen Pauliina Kainulaista ja muutamia muita aktiivisia. Kainulainen oli kirjoittamassa ohjelman teologisia perusteita.
Ilmasto-ohjelmassa annetaan konkreettisia ohjeita ilmastonsuojeluun. Yksi niistä on pyhäpäivän palauttaminen arvoonsa.
”Parhaimmillaan kristinusko voi olla väkevä vastavoima kaikennielevälle kulutuskulttuurille. Lepopäivä on hyväksi ihmiselle ja luonnolle. Samalla se voisi merkitä yhtä ’älä osta mitään’ -päivää viikossa”.
Kaikista ohjelmista huolimatta uutiset ympäristön tilasta kuulostavat yhä synkemmiltä. Mistä löytyy voimaa ja uskoa parempaan huomiseen?
”Olen lainannut koiraltamme periaatteen ’aina kannattaa yrittää’. Yritän käyttää omia lahjojani ja voimavarojani ja tehdä voitavani. Minulle antaa voimia ydinsanoma armosta, syvä yhteenkuuluvuuden tunne kaiken luodun kanssa sekä rakkaus luontoon. Se on puhdas tunne toisin kuin rakkaus ihmisiin, jossa on aina jännitteitä.”
Julkaistu Aarre-lehdessä 2/2008