Tapahtui tosielämässä Joensuun keskustassa vuonna 2007: ”Kahvila Koivurastin ovi on raollaan, mutta sisällä on hämärää ja autiota. Ovenpielen käsinkirjoitetun pahvilapun mukaan paikka on auki arkisin aamusta iltaan. Ovesta sisään, ja suoraan 70-luvulle.
Tilaan kahvin. Kahvilan emäntä Elsa Vuorimaa, 84, laskee sen kuppiin ja kysyy, “heitetäänkö maitovara”.
Juon ruskeasta kupista. Kahvilan toinen asiakas, huolittelematon keski-ikäinen mies, kaataa olutta lasiin samanvärisestä pullosta. Avarassa kahvilassa ei kuulu keskustelua, ei naurua, ei astioiden kilinää, ei taustamusiikkia kaupalliselta kanavalta. On niin hiljaista, että oudolta tuntuu. Jääkaapin hurinan yli kuuluu kerran pari vaatteiden kahinaa, kun vieruspöydän mies nostaa lasin huulilleen. Ollaan yliopistokaupungin ytimessä, torille on kortteli.
Kirkkokatu kahvilan vieressä elää kiireistä 2000-lukua. Autot kiihdyttävät ja jarruttavat, ihmiset kävelevät ohi, lätäköstä roiskuu vesi. Koivurastin ikkunoiden sisäpuolelle uudet vuosikymmenet eivät ole tunkeutuneet enää aikoihin.
Koivurastin kupit ovat 70-luvulta, samoin pöydät, tuolit ja tiski. Tiskin takana Strömbergin liesi ja kuuden litran termospönttö ovat peräisin samalta kymmenluvulta. Vielä pari vuotta sitten jokaisella pöydällä oli metallista valssattu tuhkakuppi. Niissä luki ”Amer-tupakka, kehityksen kärjessä” ja ”Laadulla on tekijänsä: Suomen tupakka”. Vanhoina en-sano-millaisina aikoina jokaisessa pöydässä sai polttaa. Nyt lainsäädäntö on tehnyt tuhkakupeista rekvisiittaa.
Ikkunoita reunustavat ohuet kellanvihreät verhot, samanlaiset kuin mummin rivitaloasunnossa 80-luvulla. Jos kahvilan ikivanhan television avaisi, ei hämmästyisi, vaikka näkisi Kekkosen suutelemassa poskelle tuuheakulmaista Brezhneviä ja vakuuttelemassa maidemme ystävällismielisiä suhteita.
– Mitään ei ole uusittu, tuo kasvinkin sain tuliaislahjaksi, kun avasin kahvilan vuonna 1971, sanoo Elsa ja osoittaa ikkunalaudalle. Äänessä voi olla ripaus ylpeyttä, mistä minä tiedän.
Koivurastissa ei ole mitään pakotettua, se ei pyri luomaan vuosikymmenhenkeä. Koivurasti on aidosti mennyttä aikaa. Asiakkaita ei kuitenkaan näy. Onko aito 70-luku meidän aikamme asiakkaille liikaa? Kiinnostaako heitä vain nostalgisoitu muka-70-luku?
Edellisestä työpaikastaan Elsa sanoi saaneensa potkut ”huonon asiakaspalvelun” vuoksi. Hän perusti Kirkkokadulle oman ruokapaikan ja toivotti paikallislehdessä tervetulleeksi kaikki huonoon asiakaspalveluunsa tottuneet. Ne, jotka eivät sitä vielä tunteneet, olivat tervetulleita tutustumaan. ”Onko tämä se paikka, jossa sai huonoa palvelua”, sisään tunkeilevat asiakkaat kyselivät.
Ja kauppa kävi. Koivurastin 220 neliön tilat olivat vähällä käydä ahtaiksi. Viidellä työntekijällä oli kädet täynnä. Kanta-asiakas astuu ovesta sisään, tilaa kahvin ja vahvistaa, että asiat olivat toisin kolmekymmentä vuotta sitten.
Vielä 80-luvulla Koivurastissa sykki elämä, mutta lama muutti meiningin. Alihintaista ruokaa tarjoavat ravintolat veivät asiakkaat, Vuorimaa ei voinut pitää enää työntekijöitä ja alakerran grillikellari oli laitettava kiinni.
– Ne ovat kaikki kaatuneet, Elsa sanoo halparavintoloista. En taaskaan tiedä, onko äänessä ylpeyttä.
Asiakkaat menivät, mutta 70-luku jäi. Vaikka keskipäivä kahvilassa vaikuttaa kuolleelta, toisinaan täällä on väkeä vieläkin. Kahvilassa on tehty elokuvia ja musiikkivideota, siellä on esitetty näytelmiä ja pidetty taloyhtiön kokouksia. Kahvila on myös joidenkin yliopisto-opiskelijoiden suosiossa.
Elsa aloitti opinnot yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vuonna 1949. Siitä on kauan, sillä Urho Kekkonen ei silloin ollut vielä edes pääministeri. Ja joidenkin aikalaisten mukaan Kekkonen oli presidenttinä ikuisuuden. Elsan kanssa samalla vuosikurssilla opiskeli Kalevi Sorsa, josta sittemmin tuli pääministeri.
Perustaessaan kahvilan vuonna 1971 Elsa oli melkein viisikymppinen. Menneisyys kuiskii nurkista, menneisyys esiintyy kahvilan emännän puheissa tämän tästä – koko paikka on yhtä menneisyyttä. Päätän olla kysymättä mitään tulevaisuudesta. Mutta Elsa kertoo kysymättäkin.
– Voisihan tämän jo jättää, jos löytyisi ostaja, sanoo Elsa, jota voisi ikänsä puolesta sanoa vanhukseksi.”
PS. Ostaja on kuulemma löytynyt ja kahvila suljetaan huhtikuussa 2008. Jäämmekö oikeasti kaipaamaan vai väitämmekö vain jäävämme?