epäkuluttajan sivut

Oululaislehteen on tulossa lähipäivinä juttu vanhoillislestadiolaisesta vaikenemisesta ja pelosta. Teemaan liittyvä kohta tuli mieleen Johanneksen kirjeestä (1 Joh 4:17-18):

“Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.”

Toivon sydämestäni, ettei yksikään uskovaisen pelkäisi toisia uskovaisia. Jos olen ymmärtänyt oikein, meidän tulisi pelätä Jumalaa niin, että kartamme syntiä ja toimimme lähimmäistemme parhaaksi, erityisesti niiden lähimmäisten, jotka eivät saa itselleen oikeutta.

Lähden lomalle pariksi viikoksi. Sähköposti saattaa toimia, puhelin ja blogin kommentointi ei.

Harva poliitikko on yhtä huumorintajuinen kuin Mauri Pekkarinen. Mutta joskus hauska-Maurillakin tilannetaju pettää.

Pekkarinen esitti vapun alla Suomeen kahta uutta ydinvoimalaa. Nolla ydinvoimalaa, jota mahdollisuutta hän vielä piti syksyllä esillä, hän kuittasi sanomalla, että “sehän oli tsoukki”.

Seuraavaksi Pekkarinen pahoittelee tsoukki -sanan käyttöä. Ei siis suinkaan sitä, että hän teollisuuden ja omien etujensa takia kusettaa [”pahoittelen kusettaa -sanan käyttöä”] Suomen kansaa.

Katsoin Sosiaalifoorumissa reilu viikko sitten Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhyen dokumentin Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Filmissä ilomantsilaiset ihmiset surivat hävitettyä metsää.

Seppo ja Kovalainen tekevät hienoa työtä. He antavat sanat surulle, jolle ei Suomessa ole annettu tilaa eikä oikeutusta. Talouden kielellä ihmisten tunteet ja kokemus on mitätöity. Metsän rakastaminen ja metsästä lumoutuminen on leimattu tunteelliseksi haihatteluksi.

Metsien tuho - tai orwellilaisella uuskielellä ilmaistuna “metsänhoito” - on osa tätä elämää. Ratkaisu ei ole katsominen sinne, missä maisema vielä näyttää eheältä ja uskotteleminen, että mitään rumaa ja rujoa ei ole.

Elämä on tässä tänään, kokonaisena. Se pitää hyväksyä. Työtä pitää tehdä sen eteen, että ruma ja rujo vähenisi, ei sen eteen, että se saataisiin piiloon.

Eräs perheväkivallan uhri kertoi minulle, kuinka hän vaikeimpina aikoina pakeni yöllä metsään. Hän nojasi puuhun, halasi sitä, ja itki. Puu oli läsnä, ehkä ymmärsi tai ei ymmärtänyt - mutta ei se lyönyt, ei tuominnut eikä syyttänyt.

Taloustoimittaja/tutkija Teppo Eskelinen kirjoittaa huhtikuun Voima-lehdessä, että ympäristöystävällisen kulutustavan edistäminen esiintyy yleensä turhuuden vastustamisena. Turhuus esineellistetään ja ulkoistetaan “turhakkeisiin” kuten lehtipuhaltimeen, katumaasturiin, pullotettuun juomaveteen.

Eskelisen mukaan keskiluokassa herättää hilpeyttä ajatus siitä, että naapuri rälläisi lehtipuhaltimen kanssa.

“Kuitenkin juuri nämä samat ihmiset ovat niitä todella vaarallisia kuluttajia, normaalielämänsä aineellisesti leventänyttä keskiluokkaa. Juuri ylikuluttajat näkevät mielellään ympärillään turhakkeita, koska samalla heidän ylimitoitetut tapansa järjestää tarpeelliset asiat saavat oikeutuksen.”

Kiusallisen osuvaa.

[Oikeasti “mutku mä tarvin” on tietenkin ”mutku mä haluun”, mutta kaikki mahdolliset kielelliset kiertotiet ja defenssimekanismit on käytävä läpi, ennen kuin saavutetuista materiaalisista eduista voidaan alkaa tinkimään.]

Turhakkeiden sijaan kannattaisi etsiä normikulutuksen kohtuullistamista, mistä oli juttua (kukas sen kissan hännän…) mm. tämän päivän MT:ssa (linkin takana valitettavasti vain johdanto).

Lopuksi aihetta liippaava vastamainos.

Että yksi tulivuori voi sulkea yhden maanosan lentoliikenteen.

Että kaikki lennot eivätkään ehkä sittenkään olekaan täysin välttämättömiä kuitenkaan.

Että Euroopassa lennetään päivittäin 22 000 lentoa.

Että keskiverto-lentokone (esim. Airbus A320) painaa 75 tonnia, ja kun se kerrotaan 22 000:lla, voidaan todeta, että joka päivä Euroopassa lähetetäään yli miljoonan henkilöauton painon verran alumiinia kymmenen kilometrin korkeuteen.

Että polttoainetta kuluu 3-5 litraa/matkustaja/100km, jos kone on täynnä (lentoliikenteen oma tieto). Lento Suomesta ei-vielä-kovinkaan-kauas (1500 km) 150-paikkaisella Airbusilla hörppää 7 000-11 000 litraa uusiutumattomia luonnonvaroja. Tämän voi kertoa 22 000:lla, jos haluaa päästä kerosiinin kulutuksessa maanosan suuruusluokkaan.

Että pidän luvuista.

Että jopa ministerit voi neuvotella videoyhteyden avulla.

Että Jumala käyttää tulivuoria ja ihminen lentokoneita.

Autoille on annettu maaliskuun alusta energiamerkintöjä. Jos auto päästelee kilometrillä alle 100 grammaa hiilidioksidia, se saa luokituksen A. Huonoimpaan luokkaan G joutuu yli 200 gramman päästöillä.

Jos autoja verrataan toisiinsa, osa voidaan luokitella ”vihreään” A-luokkaan. Mutta jos autoa verrataan siihen itseensä, tilanne muuttuu täysin.

Auton moottoriin syötetystä energiasta noin kaksi kolmasosaa häipyy lämpönä taivaan tuuliin. Jäljelle jäävästä energiasta osa häviää voimansiirtoon, jarrutuksiin, sähkölaitteisiin ja tyhjäkäyntiin. Auton hyötysuhteeksi jää noin 12–14 %.

Auton liikuttelun tarkoituksena on usein ihmisten siirtäminen paikasta toiseen. Taajamissa autossa matkustaa keskimäärin 1,2 henkilöä. Viidessä autossa kuudesta matkustaa siis vain yksi henkilö.

Jos 1,2 keskiverto taajama-autoilijaa painaa sata kiloa ja keskiverto taajama-auto 1400 kiloa, vain viidestoistaosa auton siirtämiseen tarvittavasta energiasta kuluu ihmisten siirtämiseen. Lopulla siirretään autoa, välinettä.

Auton 13 % hyötysuhde putoaa viidestoistaosaan eli alle prosenttiin, jos auton liikuttamisen tarkoitus on yhden ihmisen siirtäminen taajamassa. Eli yli 99 % bensiinin palamisessa vapautuneesta energiasta menee aivan muualle.

Ihmisen siirtämisen välineenä auto kuuluu aivan kiistatta energialuokkaan Ö. Eikä sekään ehkä riitä.

***

Jatkan kirjotusta, joka julkaistiin Hesarin yleisönosastolla 17.4.

Auto on yksi tärkeimmistä olemisemme kulmakivistä. Se dominoi maisemaa ja maankäyttöä, sen tarpeille on alistettu kaupunkikeskustat. Kymmenettuhannet metsä- ja peltohehtaarit on peitetty soralla ja asvaltilla auton siitä kulkea.

Auto tunkeutuu sisuksiimme silmien kautta, se tulee ainaisena taustahälynä korvista sisään. Se kulkeutuu maantiepölyn ja pienhiukkasten kautta hengitysilmaamme.

Auton kulkuväylien avulla hahmotetaan Suomi, sen avulla luokitellaan ihmiset menestyjiin ja syrjäytyjiin. Monille se ei ole kulkuväline eikä edes identiteetin jatke, vaan identiteetti itse.

Auton takia kuollaan, toiset salamannopeasti kolareissa, toiset hitaasti erilaisiin hengitystiesairauksiin ja työperäisiin vaivoihin.

Auto symboloi länsimaista kertakäyttökulttuuria ja päämäärätöntä kiirettä. Autossa aineellistuu yksilöllisyyden ihanne: auton peltien sisällä olen suojassa, siellä olen vapaa yksilö, Minä, jota varten kaikki on.

Autoistunut yhteiskunta ei ole luonnonlaki, vaan lukemattomien arvovalintojen summa. Suurin valintojen ohjaaja on tietenkin autoteollisuus, joka on esimerkiksi onnistunut luomaan hävyttömän tehottomasta polttomoottorista (vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut olemassa) standardin. Mutta samaa likaista keitosta hämmentää kaupunginvaltuutettu, kun hän vaatii viheralueen muuttamista parkkipaikaksi. Samoin ministeri, joka hommaa rahoituksen ohitustien leventämiselle, täysimääräiselle satsaukselle fossiilisten polttoaineiden lisäkäyttöön ja tulevien sukupolvien elinehtojen kaventamiseen.

***

Koska jokamiehen tie autoon on ollut pitkä, pitkä on myös tie ulos autosta. Mikään ei muutu hetkessä, mutta suunnan pitäisi olla vihdoinkin selvä: eroon yksityisautoiluun perustuvasta yhteiskunnasta. Ehkä kaikkein paras motivoija on polttoaineen hinta, sillä öljy loppuu, kiitos Herran.

Jos postmoderni merkitsee sirpaleisuutta, dekonstruktiivisttuta ja kyynisyyttä, sen aika näyttää (onneksi) olevan vähitellen ohitse. Tältä minusta näyttää - mutta seuraan hyvin satunnaisesti mediaa ja luen todella vähän kirjoja.

Sunnuntain Hesarissa Risto Volanen esitteli kolmen ajattelijan teoksia 2000-luvulta. Filosofisia tiiliskiviä ei tyhjennetä muutamalle palstalle enkä sen vuoksi voi sanoa, kuinka satunnaisia ovat esimerkiksi seuraavat poiminnat:

Volasen referoima Jürgen Habermas sanoo, että “järkeväkin käsitys voi joutua vaikeuksiin eettisen motiivin puuttuessa”. Etiikka on lisä, joka tekee tiedosta viisautta. Siksi puhummekin tietoyhteiskunnasta emmekä viisausyhteiskunnasta.

Postmoderni arvorelativismi (tai nihilismi) ei oikein toimi tilanteessa, jossa tarvitaan viisautta. Globaali muutos vaatii yhteisiä päämääriä ja päämääriin sitoutuminen tarvii tuekseen yhteisiä arvoja. Mitä nuo arvot voisivat olla?

Teologi Pauliina Kainulainen ehdottaa pyhyyden palauttamista arvoonsa. Että olisi jotakin sellaista, johon ei saa koskea, joka olisi erotettu tavanomaisesta.

Habermas jatkaa Volasen referoimana, että julkisen vallan pitäisi pysyä neutraalina, mutta “sen tulisi arvostaa myös uskonnollisia yhteisöjä niiden tarjoamien eettisten lähteiden vuoksi”.

Mutta entä jos - edelliseen postaukseen viitaten - uskonnolliset yhteisöt eivät itsekään kykene hyödyntämään niillä käytössä olevia eettisiä lähteitä? Voipa olla jopa niin, että kristillisessä yhteisössä ei keskitytäkään siihen, mitä oikea ja väärä merkitsee kristillisen etiikan kulmakiven, rakkauden kaksoiskäskyn tarkoittamassa mielessä, vaan siihen, mikä on oikeaa ja väärää yhteisön tradition valossa.

Habermas ja Jean Clair ymmärtävät, Volanen jatkaa, että “auttaakseen itseään ihminen tarvitsee sekä koossa olevan sielun että valistuksen terveen järjen”, jotka ajautuivat 1900-luvun ajaksi erilleen.

Nämä herrat ovat oikeassa. Tarvitaan valistusta ja tietoa, kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, mitä esimerkiksi maapallon ekosysteemeissä on tapahtumassa. Toiseksi on vielä ymmärrettävä, mikä elämässä on arvokasta ja säilyttämisen arvoista ja mikä on hylättävä.

Jokin vanha on jäämässä taakse, uusi on nurkan takana - tämä on kuulemma jokaisen sukupolven kokemus omasta ajastaan. Meidän vanhaa voi kutsua vaikka postmoderniksi fossiilikapitalismiksi, mutta mikä on uusi ja mihin se perustuu?

Selvää on ainakin se, mihin se ei perustu.

Ympäristöongelmat voidaan ratkaista teknologialla, sanovat monet. Minusta ongelmat eivät ole savupiipunpäissä, vaan paljon syvemmällä.

Ensiksi, miksi meillä on ilmastonmuutos? Koska fossiilisia polttoaineita on poltettu ja poltetaan liikaa.

Miksi sitten poltetaan fossiilisia? Koska niistä saadaan paljon energiaa ja niitä on lyhyellä tähtäimellä edullista käyttää.

Mutta miksi fossiilisia poltetaan niin paljon; mihin tarvitsemme kauheasti energiaa? Koska autoilemme, lennämme, asumme mukavasti ja ostelemme kaikenlaista - kaikki nämä kertovat arvoistamme.

Arvoihin energiantuhlaus ja ympäristöongelmat siis lopulta palautuvat.

Ortodoksisen kirkon arvostetuimmassa virassa istuva piispa, “vihreä patriarkka” Bartolomeus, muotoilee näin: ympäristöongelmat ovat seurausta ihmisen vakavasta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta.

Mitä on moraalinen häiriötila, sitäkö, ettemme osaa emmekä halua ottaa vastuuta teoistamme? Entä hengellinen häiriötila, onko se sitä, että ihminen suostuu kernaasti ottamaan luomakunnan valtaansa, ja viljelemään, muttei varjelemaan?

Vai johtuuko koko häiriötila siitä, ettemme myönnä tai edes tunnista ahneutta itsessämme?

Raamatun aikaan ahneus oli aivan käyttökelpoinen sana:

Sananlaskun (Sananl. 21:26) kirjoittaja vetää mutkat suoriksi: “Ahne on aina ottamassa, vanhurskas antaa, ei kitsastele.” Siis että ahneen vastakohta olisi vanhurskas? Myös Efesolais- ja Kolossalaiskirje viittaavat tähän suuntaan, kun niissä kuvaillaan ahneutta epäjumalanpalvelukseksi (Ef. 5:5, Kol. 3:5). Jeesus luettelee ahneuden murhien ja aviorikosten seassa asioiksi, jotka saastuttavat ihmisen (Matt. 7:20-23).

Ahneus on mainonnan ja talouden kielellä käännetty hyveeksi. Nykyaikainen markkinatalous ja jatkuva kasvu tarvitsevat ahneita ja itsekkäitä ihmisiä, joille mikään ei ole tarpeeksi - siis kunnollisia esivaltaa pelkääviä kristittyjä, jotka ottavat pääministerin neuvosta vaarin, kun hän kehottaa kuluttamaan enemmän?

Ilmassa on nyt downshiftingiä, hitausliikettä, degrowthia, zeitgeistia ja muuta. Ihmiset kaipaa elämään rauhallista tempoa, vähemmän liikkuvia osia.

Suomalaisista käsitteistä paras on mielestäni kohtuus, vaikka ei leppoistaminenkaan huono ole. Kohtuuden voi ulottaa kaikkeen elämään.

Lähiaikoina tulen kirjoittamaan kohtuudesta enemmän. Pysykää linjoilla.

Ensimmäinen kohtuus-kirjoitus liittyy Marko Ulvilan alustukseen, jonka hän piti Kohtuusklubissa kuukausi sitten. Kohtuusklubi on täkäläinen kansalaisseminaari, jossa etsiskellään kestäviä elämänmuotoja. Tein tilaisuudesta pienen tiedotteen.

***

”Kolmannes maailman väestöstä elää kestävästi”

Puheet ihmiskunnan elämisestä yli varojen voidaan unohtaa, sillä noin kolmannes ihmisistä elää kestävästi.

- Toisenlaista, kestävää maailmaa ei tarvitse etsiä kiven alta, se on keskuudessamme tässä ja nyt, sanoo tutkija ja kansalaisaktivisti Marko Ulvila.

Ulvila puhui Kohtuusklubissa Joensuussa ravintola Vanhassa Jokelassa torstaina 4.3.

Ulvila jaottelee ihmiset luokkiin kulutuksen perusteella. Kamppaileva luokka kärsii nälkää ja puutetta. Kuluttava ja ylikuluttava luokka vie valtaosan maailman luonnonvaroista ja vastaa luonnon saastumisesta.

- Näiden väliin jää kestävä luokka, jolla ei ole akuuttia puutetta eikä se elä yli varojen.

Kestävää luokkaa löytyy Ulvilan mukaan suhteellisen paljon Costa Ricasta, Dominikaanisesta tasavallasta ja Jamaicalta. Maat ovat Happy Planet -indeksillä mitattuna maailman huippua. Ulvilalta ilmestyy tänä vuonna yhdessä Jarna Pasasen kanssa kirja, jossa luokkajakoa kehitellään edelleen.

Ihmiskunnan sijaan ongelma on kuluttavassa ja ylikuluttavassa luokassa. Sen köyhdyttäminen ratkaisisi Ulvilan mukaan paljon.

- Päästöt vähenisivät, keskiluokka ei pyrkisi jäljittelemään yläluokan kulutustyyliä ja suhteellinen köyhyys helpottuisi. Miksei tästä puhuta enempää? Ulvila ihmettelee.

 ***

Taustaa Ulvilan esitelmään täältä, Ulvilan ja Pasasen toimittama englanninkielinen kirja täällä.

Ellei kiirastorstain Matteus-passio vielä riitä, niin sitten on vielä kellokeskiviikon Johannes-passio Radio Yhdessä klo 19.03. Ohessa passiojuttu (vielä vähän alkuperäistä laajempana), jota lupailin.